Kirje sinne jonnekin:
Muistan viimeisen kohtaamisemme kuin eilisen. Tunnen kehossani, miltä tunnuit siinä edessäni. Nyt kun olet poissa, pääsen kehomuistoni kautta luoksesi mutta samalla huomaan, ettet enää olekaan siinä. Silti ikävän hetkellä minua lohduttaa se, että keho muistaa, miltä tunnuit ja millaiseksi tunsin itseni sinun seurassasi.
Kun ikävä ottaa vallan, kehoani särkee. Se huutaa kipua siitä, etten voi enää kohdata sinua sillä tavalla kuin joskus silloin. Kipu kestää aikansa ja puristaa sydämen kasaan. Ssilloin annan kyyneleiden tulla.
Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan. Näinhän se tekee arjen keskellä, mutta sillä hetkellä kun muistot valtaavat kehon ja mielen yllättäen, suru palautuu juurilleen. Siihen menetyksen kokemukseen, kun ensimmäistä kertaa ymmärsin, kuinka lopullista ihmiskehosta lähteminen on.
Toisinaan tulet hymynä huulilleni, kun muistan jotain hauskaa yhteisen elämämme varrelta. Kuinka lohduttavaa on hetken heittäytyä siihen tunnelmaan – kuin se olisi taas hetken totta. Kuin saisin hetken viettää taas kanssasi. Silloin minusta tuntuu, että kävit luonani – erilaisessa muodossa.
Mietin usein toiveitasi. Sitä, mitä elämältä halusit, mistä pidit ja mitä olisit halunnut toteuttaa. Silloin minusta tuntuu, että jos vain toiveesi olisivat elossa, ehkä sinäkin koskettaisit maailmaa vielä sillä kauneudella, joka sinussa oli. Olisitko silloin enemmän olemassa vielä? Olen miettinyt, pitäisikö minun ylläpitää toiveitasi. Mutta samalla huomaan, että aika kuluu ja maailma muuttuu. Ehkä toiveesi ei enää olisi sama. Mutta minun mielessäni kaikki on pysähtynyt siihen hetkeen, kun sinä lähdit.
Minulle sinä olet iätön. Olet yhtä aikaa kaiken ikäinen. Tapaan sinua muistoissani eri vaiheissa yhteistä taivaltamme. Vaikka haikeus, kaipaus, ikävä ja suru vaihtelevat muistojen äärellä, kaiken kuorruttaa elämän kauneus niissä hetkissä, mitä saimme viettää yhdessä.
On paljon päiviä, joita emme vietä yhdessä, vaan jatkan ilman sinua. Mutta on paljon päiviä, jotka elimme yhdessä, ja jotka tekivät minut onnelliseksi. Ja nykyään nuo hetket tekevät minut kiitolliseksi siitä elämästä, jota sinä kannoit maallisen aikasi. Ne tekevät minut kiitolliseksi siitä, että olen saanut kokea jotain todella merkittävää sinun kanssasi. Elämäni jälki olisi tänäkin päivänä hyvin erilainen, jos en olisi tavannut sinua. Jos sinä et olisi koskettanut sieluani ja elämääni.
Mitä vielä tulee siihen, että pysyvätkö toiveesi elossa: olen ymmärtänyt, että voin pitää elossa toiveitasi toteuttamalla omiani. Ja sillä hetkellä, kun epäilen tai pelkään, muistan sinut: sinä olisit toivonut, että minä uskallan, koska minä olen vielä täällä. Minulla on vielä mahdollisuus. Sinä kannustat minua vieläkin elämään sieltä jostain.
Sinä sanoit lähtiessäsi, että ”tässä tämä elämä nyt oli”. Siksi minä koitan muistaa sanoa itselleni joka päivä: ”Tässä tämä elämä nyt on.”
Rakas, kiitos siitä, että olit ja elit. Tämä päivä olisi erilainen ilman sitä, että kävit koskettamassa maailmaamme. Terveisiä taivaaseen <3
Kun tuntuu pahalta -korteissa on mm. tämä surun hetkellä ystävällleni kirjoittama runo ja tunteen sietämiseen tehty mindfulness-harjoitus:
