Tekeminen jää helposti päälle. Hellittäminen ei ole itsestäänselvä taito. Moni on oppinut suorittamaan läpi elämänsä. Meitä on ohjattu olemaan ja tekemään koko ajan enemmän. Mutta se ei ole mahdollista.
Ennen kuin uusi voi alkaa, pitää päästää irti vanhasta. Pudota tyhjään tilaan – se voi olla kuin pieni kuolema.
On sisäisen talven aika.
Sisäinen talvi tulee, kun olet antanut kaikkesi. Luova kierto on tullut päätökseen. Olet jo jaksanut tarpeeksi pitkään, ehkä liikaakin.
Sisäinen talvi on se aika, jolloin ei tarvitse jaksaa kukoistaa.
On aika käpertyä sisäänpäin.
On ehkä aika luopua jostakin. Uusi antaa odottaa itseään – ja se voi turhauttaa.
Hellittäminen ei välttämättä ole helppoa. Tyhjyyden tilaan laskeutuminen tuntuu työläältä. Moni vastustaa sitä viimeiseen asti – minä ainakin.
Irtipäästäminen vaatii luottamusta ja kärsivällisyyttä. Ja jos on yhtään ylikierroksilla, silloin niitä yleensä on kaikkein vähiten… Tyhjyys tai tekemättömyys tekevät levottomaksi.
Ravistele kehoa, pura mielessä pyörivät ajatukset muistikirjaan, kävele luonnossa. Touhuile jotain rentoa, ilman tavoitteita. Tunnista, mitä turhautumisen takaa löytyy. Mitä oikeastaan toivoisit? Tai miksi pysähtyminen pelottaa?
Vaikeinta on usein kohdata se pelko, että mitä jos tämän jälkeen ei koskaan tule enää mitään.
Mutta luota siihen, että kyllä tulee.
Yön jälkeen tulee aina auringonnousu. Talven jälkeen luonto herää jälleen uuteen kevääseen. Kun pinnan alla on saanut muhia, on aika kukoistaa. Juuri oikealla hetkellä.
Sitä ennen täytyy levätä hetki tilassa tarinoiden välissä. Viipyä varjoissa. Ja luottaa.
