Ihmismieli on hurjan luomisvoimainen, uudistumis- ja selviytymiskykyinen. Ihmettelen aika ajoin kaikkia niitä voimavaroja, joita löydän aina uudelleen jostain syvältä itsestäni tai joiden löytymistä seuraan sivusta toisten elämässä. Elämänvoima vetää kaikin voimin aina lopulta elämää kohti. Ja elämä vetää minua myös mysteeriä kohti. Sen jonkin luo, jota en vielä tunne, mutta joka vaikuttaa tuntevan minut.
Unelmointi on mielestäni osoitus ihmisen loputtomasta kyvystä ja taipumuksesta luovuuteen. Pystymme kuvittelemaan jotakin, jota ei vielä ole. Näkemään itsemme ja toisemme jollain ihmeellisellä tavalla, joka voisi olla. Emme turvaudu vain tämänhetkisiin arjen realiteetteihin vaan kurkotamme tuntemattomaan, siihen mahdollisuuteen ja kysymysmerkkiin, joka kytee jossain.
Mutta joinain päivinä unelmat tuntuvat enemmän kivistyksiltä sydämessä kuin toivon kipinöiltä. Jos katson taaksepäin, olen unelmoinut samoista asioista jo vuosia. Olen etsinyt ja etsinyt. Ja kun katson tätä hetkeä, en vain ole kulkeutunut sinne, minkä olen niin monesti kuvitellut mahdolliseksi. Olen päätynyt jonnekin muualle ja sekin on ihan hyvä näin.
Tämä hetki on todellisimman tuntuinen juuri nyt. Mutta samalla niin kummalla tavalla kaikki muutkin hetket ovat olemassa jossain. Ne, jotka olivat, ja ne, joita en ole vielä nähnyt, mutta jotka voin sydämessäni jo tuntea. Kaipuu jonnekin kuiskaa, että tämäkin on mahdollista, vaikket vielä tiedäkään.
Joinain päivinä tekisi mieli lopettaa unelmointi. Päättää, että tämä on viimeinen päivä, kun unelmoin. En halua joka päivä muistutusta siitä, mitä niin kipeästi ei vain ole. Ei vieläkään.
Joskus taas nimenomaan etsiminen tuntuu toiveikkaimmalta. Kivuliaaseen nykyisyyteen voi kyllä laskeutua olemaan ja hyväksyä, että näin vain on, mutta toivoa antaakin ajatus, että näin ei ehkä jatku ikuisesti. Silloin tässäkin hetkessä on hieman kevyempää.
Voiko olla niin, että jokin polku kestää vain paljon kauemmin kuin olisi luullut? Ja lopulta sekin on pelkkä silmänräpäys. Vuodet voivat sujahtaa yhtäkkiä supuksi ja pyyhkiytyä pois uusien tuulien mukana. Jokin mikä kesti pitkään, tuntuukin nyt niin lyhyeltä. Ja lyhyt hetki voi merkityksellisyydessään kattaa yhtäkkiä vuosikaudet.
Vaikka horisonttia ei olisi näkynyt pitkään aikaan, se ei tarkoita, etteikö vielä voisi löytää jonnekin perille. Perillä todennäköisesti huomaa, että tämäkin oli lopulta vain välipysäkki. Matka jatkuu aina vain jonnekin. Eteenpäin.
Joskus tuntuu siltä, kuin elämä olisi vain tuskallista unelmoimista, mutta en aio silti lopettaa unelmoimista koskaan.
Ethän sinäkään.
Sydämellä, Maaria
Kuva: Pexels.com
Psst. Voit seurata minua Instagramissa ja kertoa, mitä ajatuksia kirjoitus herätti.
