”Suurin suru elämässä on oman lapsen menetys. Pahinta, mitä voi elämässä tapahtua, on menettää lapsensa.” Miten monesti olinkaan törmännyt noihin melko synkkiin lausahduksiin.
Sitten oma lapseni menehtyi. Vain muutamia viikkoja ennen kuin hänen piti syntyä. Ja kaiken piti olla hyvin.
Tyhjyys. Ehkä se sana kuvaa tunnetta parhaiten. Kuin suuri osa itseä olisi poissa, revitty irti. Ja tilalle jätetty vain tyhjyyttään ammottava aukko.
Sitä en saanut valita.
Ikävä, kipu ja tuska. Ne sain ei-toivotuiksi matkatovereikseni. En saa niitä karistettua kannoiltani, en eksytettyä tai harhautettua. Kuin varjot ne ovat kintereilläni ja seuraavat jokaista askelta.
Sitäkään en saanut valita.
Mutta kaikkia valintoja minulta ei viety.
En saanut valita, mitä lapselleni tapahtui. Mutta saan valita, mitä teen omalla elämälläni menetyksestä huolimatta. En saanut valita mukanani kulkevaa surua ja pohjatonta ikävää. Mutta saan valita, mitä muuta elämässäni on. En saanut valita pimeyttä, joka on ympärilläni. Mutta saan valita, näenkö myös valoa ja elämän kaikkia värejä.
Kyllä, oman lapsen menetys on suru, jota suurempaa tuskin on. Siitä huolimatta kieltäydyn vajoamasta synkkään pimeyteen. Taistelen vastaan, kun haluaisin vain unohtua varjoihin. Joka aamu muistutan itseäni siitä, että elämässä voi samanaikaisesti kärsiä ja kokea onnen hetkiä. Joka ilta surusta ja ikävästä huolimatta mietin, mistä asioista voin tuntea iloa ja kiitollisuutta.
Jopa suurimman surun ja päättymättömän kaipauksen äärellä elämässä on muutakin. Ja minä haluan valita elämän, jossa kaikkein pahimmankin keskellä voi nähdä hyvää ja kaunista.
