Laiska. Saamaton. Tehoton. Alisuoriutuja. Haaveilija. Yliherkkä. Herkkänahkainen. Liian tunteellinen. Outolintu. Liian monta rautaa tulessa. Liian paljon ideoita. Impulsiivinen. Lapsellinen.
Näillä sanoilla olin tottunut suurimmaksi osaksi itseäni kuvailemaan lähes koko elämäni ajan. Toki aika ajoin näin itsessäni muutakin: luovuutta, taiteellisuutta, kekseliäisyyttä, innokkuutta, intuitiokykyä, avoimuutta, kykyä suunnata tarmoni ja keskittymiseni tarkkarajaisesti sellaisiin asioihin, jotka minua “satasella” kiinnostivat. Silti useimmiten annoin itseni uskoa, että varsinkin muiden ihmisten määritelmät itsestäni olivat – totuus minusta.
Lapsena olin ujo ja hiljainen, paljon omassa maailmassani viihtyvä introvertti. Olin hyvä koulussa, mutta pelkäsin yli kaiken esillä oloa. Hoidin hevosia. Piirsin ja maalasin tauluja. Urheilinkin. Herkkyyteni vuoksi kuljin usein “varpaillani” joka paikassa, opin elämään kameleontin tavoin, jotta en aiheuttaisi kenellekään harmia tai muita ikäviä tunteita. Jos joskus kiukuttelin, sain siitä rangaistuksen. Oli helpompi kääntää tunteet sisäänsä, niin pärjäsin parhaiten. Purin jatkuvasti kynsiäni ongelmaksi asti ja koin sisäistä levottomuutta, jota kukaan ei minussa nähnyt. Kun oli paha olo, herkuttelin salaa.
Löysin elämäni miehen nuorena, menimme naimisiin ja saimme neljä lasta. Valmistuin hyvään ammattiin. Olin lasten kanssa kotona yhteensä lähes 10 vuotta, ne olivat ehkä elämäni parasta aikaa siinä mielessä, että sain rytmittää vapaammin oman arkeni. Ymmärsin jo nuorempana olevani kovin kuormitusherkkä. Työn ja perheen yhdistäminen tuntui aikanaan kolmen pienen lapsen kanssa, kuuden vuoden yhtäjaksoisen kotiäitiyden loppuessa ylivoimaiselta. Silti palasin vakituiseen työhöni, mutta osa-aikaisesti.
Perheaika toisaalta tuki selviytymistä ominaisuuksieni kanssa, koska ex-mieheni oli hyvin järjestelmällinen ja lapset kaipasivat rutiineja. Elin elämääni perhe ja erityisesti lapset edellä. Pysyin jotenkuten tässä kaikessa mukana.
Mutta miksi minun kokkaamiseni jäljiltä keittiö jäi aina sotkuiseksi? Miksen jaksanut purkaa matkan jälkeen matkalaukkuja, vaan ne jäivät sisältöineen lojumaan lattialle viikkokausiksi? Miksen jaksanut suorittaa projekteja samalla lailla alusta loppuun lepäämättä kuin toiset? Miksi veroilmoituksen täyttäminen oli joka vuosi yhtä vaikeaa, päässä jumitti? Miksi toisaalta pystyin keskittymään täysillä työn ohella aloittamiini opintoihin, samalla kun koti oli kaaoksessa? Miksi sain opintoihin liittyvät kirjalliset työt aina ajoissa valmiiksi, mutta muut työt jäivät kesken, tai en päässyt edes alkua pidemmälle niiden kanssa?
Koska olimme ex-mieheni kanssa lopulta niin erilaisia, en yhtään ihmettele näin jälkikäteen, miksi me molemmat väsyimme yhteiseloon ja erosimme, vaikka moni asia liitossamme toimi ihan hyvin. Kun muutin omaan asuntoon eron jälkeen, ihmettelin kuukauden siellä oltuani, mikä tässä olemisessa on niin erilaista? Tajusin, että pystyin taas hengittämään vapaasti, olemaan itseni. Sain tehdä mitä halusin tai olla tekemättä.
Toteutin itseäni monin tavoin ammatillisesti yrittäjänä ja muutenkin. Olin jo alkanut kirjoittaa tätä blogia ja sen myötä matkaan tulivat myös lukuisat kirjaprojektit. Kirjoittaessani pääsin täysin omaan kuplaani, siinä olin ja olen hyperkeskittyjä. Lasten piti tulla koputtamaan minua olkapäälle, jotta havahtuisin siihen, mitä asiaa heillä minulle oli. Tein myös joitakin ajattelemattomia päätöksiä elämässäni, muun muassa ostin pienen saunamökin läheltä kotiani, vaikka en sitä lopulta jaksanutkaan yksin hoitaa. Ihastuin myös moderniin “auervaaraan”, narsistiseen hyväksikäyttäjään, josta onneksi pääsin aika nopeasti irti, vain traumat ja velkasaatavat jäivät jäljelle.
Tätä omaa tietäni – hankalien arkirutiinien, äitiyden, yrittäjyyden, impulsiivisuuden ja jatkuvan innostuneisuuden moottoritiellä – elin yli kuusi vuotta, ennen kuin aloin tajuta mistä voisi olla kyse. Yliopistossa opiskeleva tyttäreni toi minulle reilu vuosi sitten joulun aikoihin täytettäväksi ADHD- ja ADD-kyselyt. Minun piti äitinä arvioida, oliko tyttärelläni ollut näitä piirteitä lapsena. Mitä pidemmälle kyselyjä täytin, sitä hämmentyneemmäksi tulin. Minulle alkoi valjeta se, että tästä taitaa olla kyse omallakin kohdallani! Tyttäreni sai vuosi sitten ADHD/ADD-diagnoosin. Myös toinen neljästä lapsestani sai viime vuonna saman diagnoosin.
Totesin, että minun täytyy kai sitten itsekin hakeutua tutkimuksiin. Kaiken koetun seurauksena olin ollut jo vuosia uupumus- ja ajoittain myös unettomuuskierteessä. Väliin putkahti kuormittavan parisuhteen lisäksi myös yksin läpi vedetty putkiremontti ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Olin jaksamaton tekemään juuri mitään kotirutiineja, vaikka samalla jaksoin tehdä kaikkea sitä, mikä minua oli aina kiinnostanut: työtäni ihanien asiakkaiden ja koulutusryhmien kanssa, kirjoittamista jne.
Jo vuosia sitten eräs tuttuni kysyi minulta: Miten sä ehdit tuohon kaikkeen 4 lapsen eronneena äitinä? Silloin jo vastasin hänelle huumorilla: Näkisitpä kotini. Niin… vaikka olinkin alkanut jo hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, silti jatkuva sisäinen ja ulkoinen kaaos tuntui vuosi vuodelta vain lisäävän kuormitustani.
Sain hiljattain sitten itsekin saman diagnoosin kuin tyttäreni, olihan se helpotus. Vaikka olenkin jo reilun vuoden ajan käynyt tätä prosessiani läpi; olisiko tässä sittenkin jotakin takana, miksi olen juuri “tällainen”, synnytti tieto minussa sekä helpotusta että varsinkin surua. Surua kaikesta menetetystä; miten erityisyyttäni ei ole ymmärretty, miten minua on leimattu laiskaksi, oudoksi jne., miten minut on niin lukemattomissa tilanteissa ymmärretty väärin. Miten olen myös itse sabotoinut itseäni niin monin tavoin.
Ymmärrän, että nämä ja muutkin tunteet ovat minulle tarpeellisia tässä prosessissa, jossa päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, opin määrittelemään itseäni uudestaan. Ne häivähdykset olemassa olevista voimavaroistani alkavat vähitellen vakiintua “supervoimikseni”. En enää syytä itseäni kaikista “puutteistani”, joihin en ole koskaan kyennyt. Jos joku muu on tehokas projektin suorittaja, minun ei tarvitse sitä olla. Minä olen hyvä muissa asioissa. Jos joku muu on järjestelmällinen tietyllä normiksi määritellyllä tavalla, voinko minä hyväksyä oman tapani olla (niin, kyllä minustakin löytyy joissakin asioissa järjestelmällisyyttä 🙂 ).
Vielä olen silti niin alussa itseni uudelleen määrittelyssä, etten tiedä, mihin tieni tämän kanssa lopulta vie. Uskon toki, että hyvään suuntaan! On ollut ihana saada myös vertaistukea eri suunnilta. Lasten kanssa olemme yhdessä näitä asioita myös läpikäyneet monelta kantilta. Minulle on ollut tärkeää saada keskustella tästä lasteni kanssa myös siitä syystä, että ymmärrän omien piirteideni ja toimintatapojeni olleen heidän kasvuympäristönsä lapsina. Ymmärrän, että liiallinen syyllistyminen ei ole hyväksi, mutta vastuuni haluan kantaa silti siitä, mitä hekin ovat joutuneet kokemaan. Moni asia olisi varmasti eletty toisin, jos olisimme tämän kaiken tienneet.
Uskon, että tulen jatkossakin kirjoittamaan tänne omia oivalluksiani elämästä keski-ikäisenä ADD-naisena, äitinä ja yrittäjänä, mutta mitä toivoisin juuri nyt kaikkein eniten?
Sitä, että meidät erityiset nähtäisiin jo lapsina erityisinä, ei vääränlaisina! Onko se luokan häirikkö oikeasti häirikkö? Miten tukisimme häntä löytämään omat vahvuutensa, lahjansa ja paikkansa elämässä? Entä onko sen luokan hiljaisen haaveilijan kohtalo jäädä aina syrjään näkymättömäksi lapseksi? Miten nähdä hänen erityisyytensä ja vahvuutensa ja tukea häntä niissä?
Kaikki nepsypiirteitä omaavat lapset (ja myös aikuiset) ansaitsisivat sen, että heidät nähtäisiin ja hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat! Emme ole sairaita, vajavaisia, vääränlaisia, jos emme mahdu normaaliuden muottiin. Olemme vain erilaisia ja sellaisena täydellisiä <3
Tutustu uuteeni kirjaani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD Hidasta elämää -puodissa!
Artikkelikuva: Depositphotos
