Pitkään olin elänyt rohkeasti, ottanut loikkia tuntemattomaan, toteuttanut unelmiani, unelmien välillä myös usein kipuillut, mutta sitten selvitellyt sydäntäni, kunnes jaksoin taas loikata eteenpäin. Lopulta tunteista kuristavin sai minut kiinni – suru. Enää ei ole tehnyt mieli loikkia. En aio ottaa enää uusia hyppyjä, ennen kuin olen käynyt tämän läpi.
Suru kouraisee syvältä. Mielestäni suru on tunteista se, joka on eniten perseestä. Sitä kun ei voi kontrolloida, eikä sen kestoon voi vaikuttaa. Kaikkeen muuhun ihminen voi itse vaikuttaa, mutta surutyötä ei pysty jouduttamaan. Se pitää vain lusia ilman, että tietää kauanko se kestää. Sille pitää antautua, kunnes alkaa helpottaa.
Ei ihme, että surua pelätään. Siksi moni koettaakin vältellä surun tuntemista. Mutta sillä on hintansa. Surematon suru voi muuttua kivuiksi ja katkeruudeksi. Tai masennukseksi. Surun voi kyllä laittaa sivuun ja jatkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta silloin myös rakkautta on laitettu sivuun.
Pelko surusta voi olla alitajuista
Surun pelko voi johtaa jopa aitojen ihmissuhteiden välttelyyn, sitoutumiskammoon. Suhteen päättyminen ja hylätyksi tuleminen voi olla niin kivuliasta ja surullista, että sitä haluaa välttää kaikin keinoin. Kyllä pinnallinenkin eläminen onnistuu, mutta surua välttämällä välttää paljon hyviä ja syviä tunteita.
Suru voi jäädä myös niin syvälle, että se näkyykin aggressiona. Joku viisas on sanonut: ”Viha on surua, jolla ei ole ollut pitkään aikaan paikkaa minne mennä.”
Minä olen niitä, joilla suru voi näkyä kiukkuna ja jopa vihana. En ole herkkä itkemään, joten suru, turhautuminen ja avuttomuuden tunne puskevat ulos tavalla, joka voi aiheuttaa paljon väärinkäsityksiä. Luultavasti olen jo lapsena oppinut mikä tunne on sallittua näyttää, ja minulle on ollut sallittua olla kiukkuinen mieluummin kuin surullinen.
Mitään tunnetta ei siis voi hypätä yli, vaikka tekisi mieli. Jos jonkin tunteen on tarkoitus ilmentyä, se tulee aina eteen muodossa tai toisessa.
Suru ei ole aina loogista
Surua voi olla vaikea pukea sanoiksi, koska se ei ole aina loogista. Esimerkiksi kun muutin puoli vuotta sitten takaisin Suomeen lähes kolmen Espanjan vuoden jälkeen, alun honeymoonin jälkeen aloin kaivata takaisin siitä huolimatta, että olin palannut Suomeen aivan uupuneena, ja olin tuntenut oloni Espanjassa välillä erittäin turvattomaksi. Myös unelmien toteutumiseen liittyy surua, koska aina kun jotain saa, jostain täytyy luopua.
Myöskään isäni yllättävä kuolema vähän sen jälkeen ei aloittanut puhdasta surutyötä heti, niin kuin moni ehkä ajatteli. Oli tietysti kaikille järkyttävää, että yhtenä päivänä häntä ei vain enää ollut. Sitä seurasi shokki, mutta hautajaisiin asti piti vain suorittaa ja hoitaa käytännön asioita, eikä surulle ollut kunnolla tilaa. Onneksi olen löytänyt molempiin kokemuksiini vertaistukea. Nämä ihmiset ymmärtävät, että tämä kaikki on normaalia, eivätkä he ole olleet liimaamassa positiivisuuslaastaria haavan päälle.
Kaikki eivät halua puhua surustaan, mutta itselleni on aina tärkeää päästä purkamaan asioita, etenkin jos ne ovat ristiriitaisia. Yksinäinen olo tulee siitä, jos vain kaipaisi kuuntelijaa, mutta saakin miljoona neuvoa siitä, miltä pitäisi tuntua ja mitä pitäisi ajatella. Nykyisin ollaan nopeasti hoputtamassa ikävien tunteiden läpikäymistä neuvomalla, että tulisi olla kiitollinen siitä ja tästä, ajatella positiivisesti, uskoa itseensä ja niin edelleen. Itse toivoo, että kunpa saisin vain toipua. Vielä ei ole aika julistaa, mitä ihanaa oppi tästäkin kriisistä, koska surussa on yleensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Sureva saa myös nauraa
Surusta huolimatta olisi parantavaa, jos pystyisi nauramaan aina kun voi (mutta tätäkään ei saa pakottaa!). Täysin iloton elämä muuttuu helposti masennukseksi.
Isäni muistotilaisuudessa pidin puheen, johon olin haastatellut perheenjäseniäni ja koonnut hauskoja tilanteita ja heittoja, jotka kertoivat isäni persoonasta. Hänellä oli hyvä huumorintaju, ja hautaan meni paljon nokkelaa, osuvaa tilannehuumoria. Toivon, että omissakin hautajaisissani nauretaan sitten joskus. Ja tanssitaan ja lauletaan.
Surusta selviää helpommin, jos löytää edes välillä pieniä ilon läikähdyksiä. Mutta kaikki aikanaan. Surua on hyvä käsitellä myös luovin keinoin, kuten vaikkapa kirjoittamalla, maalaamalla tai valokuvaamalla. Silloin surua voi auttaa muuttamaan muotoaan.
Lisää tietoa minusta löydät täältä: www.creasoul.fi
