Meillä työssäkäyvillä on usein tapana ottaa itsemme aika vakavasti. Kuljemme virallisen näköisinä, virallisen näköisissä rakennuksissa ja virallisissa asioissa. Näemme paljon vaivaa, jotta olisimme uskottavia tekijöitä omalla alallamme. Venytämme jaksamisemme rajoja, jotta meidät huomattaisiin. Luomme uraa, vaikka sitten umpihankeen. Tätä kokonaisuutta kutsumme työelämäksi.
Paradoksaalista kyllä, nykyään työ, jonka tulisi tarjota meille toimeentuloa ja merkityksellisyyden kokemuksia, johtaa valitettavan usein uupumukseen, joka vie meiltä nämä molemmat. Jatkuvan kasvun nimeen vannova työelämä unohtaa, että tavallisten ihmisten voimat harvoin kasvavat samassa suhteessa kuin pörssikurssit.
Voidaan perustellusti kysyä, onko lopulta mikään työ uupumisen tai sairastumisen arvoinen? Voisimmeko ehkä yrittää hieman löysätä vaatimuksia itseämme kohtaan ja opetella aika ajoin hyväntahtoisesti nauramaan itsellemme ja muille työn sankareille? Harvan meistä työ on nimittäin oikeasti kovin vakavaa, eikä kenenkään tehtäviin kuulu palaa loppuun. Pidemmällä tähtäimellä vain onnellinen ja hyvinvoiva työntekijä on myöskään oikeasti arvokas työnantajalle.
Työ on toki tärkeää ja usein myös välttämätöntä. Olisiko kuitenkin niin, että työ on meitä varten, emmekä me työtä varten? Harva kuulemma on vanhana harmitellut, että voi kun tuli tehtyä liian vähän töitä ja stressattuakin ihan liian vähän.
Yksittäisen työntekijän on tietenkään vaikea muuttaa koko työelämää, mutta se miten suhtaudumme itseemme ja toisiimme luo uutta työkulttuuria. Jos itse osaamme ja uskallamme asettaa työn sen oikeasti ansaitsemaan mittakaavaan ja perspektiiviin, ei se välttämättä valtaa koko elämäämme ja sitä kautta määritä arvoamme. Toki monelle työ on iso osa identiteettiä, mutta se valinta täytyy saada tehdä itse.
Lopulta me olemme niin paljon muutakin kuin titteleitä, asemia ja cv-merkintöjä.
