Päiväkirjani kannessa on teksti YOU ARE EXACTLY WHERE YOU NEED TO BE.
En usko siihen, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. En usko siihen, että minua on johdatettu sinne, missä minun parhaani toteutuu. Minulle ei ole näytetty mitään, eikä minua ole kuljetettu minnekään. En usko, että minua on johdattanut mikään itseäni suurempi voima, ellei sellaiseksi lasketa moninaiset kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja psyyken rakenteisiin liittyvät voimat, joiden keskelle olen syntynyt, ja joiden virrassa ja ehdoilla olen kasvanut ihmiseksi.
Niissä virroissa olen ollut sekä aktiivinen toimija ja valintoja tekevä yksilö että passiivinen ja avuton, pelkkä lastu virrassa.
Monet asiat elämässäni ovat surullisia ja suututtavia. Sillä tämä on syytä sanoa ääneen: meillä on erilaisia resursseja ja nuo resurssit asettavat meidät erilaiseen asemaan. Raha antaa turvallisuutta ja ennustettavuutta, vastuuntuntoinen hoiva synnyttää psyyken rakenteita, jotka lisäävät todennäköisyyksiä, että teen viisaita ja tasapainoisia valintoja enkä siedä rikkovaa kohtelua. Syntyminen Suomeen antaa minulle naisena enemmän mahdollisuuksia, kuin antaisi syntyminen Afganistaniin. Ihonvärin valkoisuusaste ennustaa mahdollisuuksia: mitä valkoisempi olen, sitä onnekkaampi keskimäärin olen. Ja niin edelleen.
Potentiaali on rajatonta ainoastaan teoriassa. Resurssien ja potentiaalien hienosyinen mosaiikki avaa ja sulkee. Avonaisten ja suljettujen ovien määrä ei ole syntymässä sama, vaan järisyttävällä tavalla eri. Ajatus, että olen siellä missä minun kuuluukin olla ei lopulta eroa ajatuksesta, että minun tulee tyytyä kastijärjestelmän minulle määräämään elämään. Että minun tulisi olla kiitollinen siinä missä olen ja niellä tyytymättömyys, tarkkanäköisyys, kritiikki, ärtymys tai kateus ja paitsijäämisen kokemus — jotka parhaimmillaan ovat suuria muutosvoimia.
Uskon, että on terveellistä olla hereillä ja paikalla omassa elämässään ja pidättää oikeudet vaikuttaa omaan elämäänsä. Aktiivisesti.
Toisaalta uskon määrätietoisen vaikuttamisen ja suostumisen väliseen dynamiikkaan. Keskusteluun, jota jatkuvasti joudun käymään tehdessäni valintoja ja hyväksyessäni kaiken sen, minkä eteen en voi tehdä mitään valintoja. Joudun antautumaan, vaikkei antautuminen johdattele minua minkään muun, kuin suostumisen äärelle. Suostua elämään ja siihen, että se kuljettaa paitsi sinne, minne haluan kulkea, myös sinne, minne en missään nimessä haluaisi kulkea.
Sellainen on helvetillistä. En oikeastaan aina haluaisi kulkea sinne, minne elämä minua on kuljettanut ja minusta elämä on kuljettanut minua monia kertoja aivan vääriin paikkoihin. Nuo paikat ovat olleet epäreiluja, ikäviä, kohtuuttomia, eikä niitä voi perustella minkäänlaisella parastani tarkoittavalla kohtalolla tai hyväkseni laaditulla viisaalla suunnitelmalla. Näytän keskisormea taholle, joka laati tuon suunnitelman.
Miksi ihmeessä olen hankkinut päiväkirjan, jossa lukee jotain noin typerää?
Sen sijaan, että lause tulisi tulkita tyytymiseksi ja kaikenlaisen vääryyden ja viekkauden hyväksymiseksi, se vie uskomisen rajapinnoille. Paikkoihin, joissa kaikki hallinta on hellitettävä. Tilanteisiin, joissa on pakotettu passiivisuuteen sekä tunteisiin, joita tuo pakko herättää. Kun etsii suhdetta siihen, että haluaisi huutaa vastalauseen sietämättömiin vääryyksiin, peruuttaa peruuttamattoman, tehdä tekemättömäksi jo tapahtuneen, ottaa takaisin sen mitä kaikkein eniten halusi, puhua kuolleille jotka eivät enää vastaa — mutta ei voi.
Ei kerta kaikkiaan voi, koska ei ole mitään, mitä tehdä.
Ehkä juuri silloin on siellä, missä kuuluukin olla. Ei siksi, että se olisi jotenkin hyvä paikka, tai oikea paikka, tai varsinkaan ihana paikka. Vaan siksi, ettei vaihtoehtoja ole. Ja on pakotettu hyväksymään sen. Se on ainoa paikka, jossa juuri tuolloin voi olla.
Valinnan varaa ei ole.
Hiukan paradoksaalisesti valinnan varan puuttumisen hyväksyminenkin on valinta. Vastarinnasta luopuminen voimattomalla hetkellä on valinta. Suostuminen on valinta, se on aktiivinen teko, vaikka suostumisen luonteeseen kuuluu kyvyttömyys vaikuttaa, ohjata tai hallita tilannetta.
Liitämme yleensä aktiivisuuteen ajatuksen, että aktiivisuutemme ohjaa tilanteita haluamiimme suuntiin. Suostumisen kohdalla aktiivisuuden ja vaikuttamisen välinen suhde on kuitenkin katkennut — jäljelle jää aktiivinen suostuminen ilman odotusta, että oma suostuminen ohjaisi tilannetta haluttuun suuntaan.
Suostuminen on nimenomaan vaikuttamisen puuttumisen hyväksymistä.
Tällainen teko tulee lähelle ajatusta, että olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Mutta en ole siellä, missä minun kuuluu olla, siksi että olisin osa minun parhaakseni laadittua suunnitelmaa. Olen osa elämän suurta ja perimmäistä arvaamattomuutta ja hallitsemattomuutta.
Valintani hyväksyä hallitsemattomuus on minun parhaakseni. Tätä kaikkea voi kutsua myös haavoittuvaisuudeksi: suostun elämään, suostun, vaikka en voi kontrolloida, ohjata tai varmistaa. En luovu voimastani toimia, mutta kun kaikki tiet ovat päättyneet umpikujiin, suostun seisomaan paikallani ja odottamaan.
Uuden tutkimuksen mukaan kreikan uskoa tarkoittava sana pistis ei oikeastaan tarkoita uskoa joihinkin totena pidettyihin asioihin tai opinkappaleisiin, vaan luottamusta. Se viittaa kahden tai useamman osapuolen väliseen luottamukseen perustuvaan suhteeseen.
Sillä vaikka umpikuja on yksinäinen paikka, olen siellä harvoin yksin. Ennemmin tai myöhemmin, jostain, joku, ojentaa kätensä ja tulen vedetyksi mukaan johonkin uuteen. Ja vaikka se jokin ei välttämättä ole sitä mitä pyysin, se on avautuva ovi. Umpikujan sijaan se on elämänpolku, joka voi viedä minne tahansa.
Rakkaudesta puhuttaessa ei suotta puhuta myös jumaluudesta, sillä niin suuri voima on ojennetulla kädellä, kohtaamisella, tuella. Ovilla, jotka avautuvat ja joita minulle avataan.
Ei ole yllättävää, että uskominen ja luottamus ovat niin lähellä toisiaan. Niin lähellä, että on vaikea erottaa, miten ne toisistaan eroavat. Tuosta erosta lähtee kuitenkin kaksi erilaista polkua, jossa toimijalla on erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä.
Kaksi erilaista tapaa olla siellä, missä kuuluukin.
