Olipa kerran mies. Tai nainen. Tai henkilö.
Mies eli hyvää, normaalia elämää, kaikki niin sanotusti tavoiteltava oli saavutettu tai käsien ulottuvilla. Mutta elämä alkoi heitellä kiviä rattaisiin vaikeiden ihmissuhteiden muodossa. Mies teki kaikkensa, että asiat menisivät hyvin. Ja pelkäsi vielä enemmän, ettei menekään. Hän asetti toivonsa ja tarmonsa ihmiseen ja asioihin, jotka halusi muuttuvan. Mies ei koskaan ymmärtänyt toivoa asioita omien tekemisiensä kautta, vaan eli valheellisen toivon kautta. Toinen muuttuisi, asiat muuttuisivat, maailma muuttuisi. Koska toivo piti miehen käynnissä.
Musta synkkä pallo kasvoi vuosien aikana miehen rinnassa. Lopulta hänen pelkonsa tulivat todellisuudeksi, kuin itseään toteuttava ennuste. Mies luuli olevansa valmis, aina ennenkin on näistä vaikeuksista selvitty. Hän luki, tutki, mietti, kysyi apua. Miksi näin kävi? Mies päätti toteuttaa lopulta ikiaikaisen materialistisen haaveensa, se auttaisi unohtamaan ja karkottaisi pelot. Hän hankki lapsuuden, ja aikuisuudenkin, unelma-autonsa, Ferrarin.
Auto saapui. Mies ei edes kunnolla muistanut päivää, milloin unelma lopulta oli hänen käsissään. Viimeisin vuosi oli mennyt kuin sumussa. Rinnassa oleva synkkä pallo sisälsi liian paljon asioita; surua, pettymystä, toivottomuutta, apatiaa ja valheellista toivoa. Mies kiersi haaveensa ympäri, istui hetken ratissa ja painoi tallin oven kiinni. Häntä ei kiinnostanut, hän tunsi itsensä väsyneeksi, todella väsyneeksi. Mies meni kotiin. Kävi makaamaan lattialle ja itki kunnes nukahti. Mitä oli tapahtunut?
Miehelle tuli lopulta seinä vastaan. Elämä tiputti polvilleen. Seinä oli korkea, se oli ladattu täyteen pelkoja ja surua viime vuosilta, ehkä koko elämän ajalta. Seinä oli ihan liian korkea, siitä ei enää yksin ja ainakaan hetkessä yli mentäisi. Nyt mies tiesi, että tämä tie tulisi olemaan pitkä. Ja oppisi, että tiellä on monttuja, kiviä. Kaikista pahin tien temppu oli, että se välillä käänsi kulkijan takaisin, juuri kun luuli olevansa matkalla eteenpäin.
Joku viisas ajattelija sanoi miehelle, että sinä olet antanut sielusi palasia liikaa maailmalle. Sielusta puuttuu paljon tavaraa, se ei toimi. Ja niinhän mies oli tehnyt. Empaattisena ja herkkänä kaverina hän antoi toisille itsestään liikaa, koska hän halusi. Ja toivoi, että se auttaisi ja kantaisi toistakin, kaikki olisivat onnellisia. Hän pystyisi korjaamaan ja hoitamaan kaikki asiat kuntoon. Samalla hän imi itseensä toisten kipupisteitä, kummankaan tästä tietämättä. Tämä cocktail lopulta napautti miehen polvet lattiaan. Sielun palasia on helppo levitellä maailmalle, jos siihen on taipuvainen. Niiden takaisin saaminen onkin toinen tarina. Mutta ne on pakko kerätä takaisin, vaikka siihen menisi kuinka kauan aikaa ja loputonta taistelua. Muuten et ole kokonainen. Koskaan.
Seinä nousee kaikille vastaan joskus, korkeus vain vaihtelee. Osa haluaa hypätä seinän yli kepeästi ja mahdollisimman nopeasti. Peiliin katsominen ja omien ongelmiensa, ehkä jopa traumojen, käsittely pelottaa aivan liikaa. Ne siivotaan sivuun, keinoja on yhtä monta kuin siivoojaa; päihteet, uudet ihmissuhteet, asian kieltäminen, elämänmuutos, you name it. Tämä pikasiivous on toimiva keino vakuuttaa itselle ja muille, että homma on hallinnassa. Näin mieskin oli aina toiminut, suurelta osin tietämättään. Mutta. Sillä aikaa kun elämä taas rullaa eteenpäin näennäisen onnellisesti, käsittelemättömät asiat kasvattavat seinän korkeutta koko ajan taustalla. Ja jonain päivänä seinän yli ei enää hypätäkään, kaikki kiertotiet ovat keränneet raskasta korkoa.
Tänään mies poimii yhä sielunsa palasia takaisin hippu kerrallaan, jotta hän löytäisi taas oman voimansa ja itsensä. Sitten hän voisi antaa itsestään kaiken, koska sielun palaset olisivat aina hänellä, lopulta. Mies on myös samalla tiellä ja se tuntuu vieläkin helvetillisen pitkältä. Ajan myötä se on kuitenkin hieman tasoittunut, suoristunut. Mutkatkin alkavat näyttää jo vähemmän pelottavilta, jopa kutsuvilta. Ne voisi joskus ajaa Ferrarilla läpi, nautiskellen taas matkasta.
