Ystäväni Viivi Pentikäinen kysyi minulta eräänä iltana, miksi puhun enemmän itseni arvostamisesta enkä niinkään itseni rakastamisesta. Onko itsensä arvostaminen minulle tärkeämpää kuin itsensä rakastaminen?
Joskus ystävien kysymykset ovat ihan timanttisia. Ne saavat pohtimaan asioita, joita ei muuten tulisi pohdituksi. Tuossa tilanteessa en heti osannut vastata kysymykseen, mutta se sai minut miettimään asiaa.
Jokainen meistä määrittelee käsitteet omalla tavallaan. Minulle itsensä arvostaminen ja itsensä rakastaminen ovat olleet liki synonyymejä, samaa tarkoittavia asioita. Kun rakastaa itseään, yleensä myös arvostaa itseään, ja päinvastoin. Mutta nyt tajusin niiden hienonhienon eron.
Itseni arvostamisella tarkoitan tapaa suhtautua itseensä ja käyttäytyä itseäni kohtaan. Se on asenne itseäni kohtaan. Eräänlainen minäsuhde. Voin arvostaa kykyjäni ja osaamistani. Voin arvostaa kehollista olemustani ja persoonallisuuttani. Voin arvostaa ihmissuhdetaitojani ja tunnetaitojani. Voin arvostaa luonteenvahvuuksiani, kuten sinnikkyyttä tai rohkeutta.
Itsensä arvostaminen eli omanarvontunne näkyy tavassamme puhua itsestämme tai itsellemme. Se näkyy käyttäytymisessä itseämme kohtaan. Se on tekemistä, joka tapahtuu ego-minuutemme eli kehomme, mielemme ja tunteidemme tasolla. Itsensä arvostaminen kohdistuu siis asioihin, jotka ovat itseeni sidoksissa, mutta eivät ole kuitenkaan aivan minuuteni ytimessä. Arvostamme itseämme minäkäsityksemme tasolla. Lisäksi itsensä arvostamista voimme opetella ja harjoitella, voimme kehittyä siinä.
Esimerkiksi kun kuulet sisäisen puheesi mollaavan sinua, voit pysäyttää se. Voit päättää, että seuraavan tunnin ajan et suostu mitätöimään tai vähättelemään itseäsi. Sen sijaan voit keskittyä vahvistamaan hyviä ja arvostavia ajatuksia itsestäsi. Voit myös miettiä, mikä on ensimmäinen pienenpieni muutos omissa toimissasi tai käyttäytymisessäsi, mikä lisää omanarvontunnettasi.
Sen sijaan aitoa itsensä rakastamista meidän ei tarvitse opetella tai tehdä, koska olemme jo rakkautta. Meidän todellinen minuutemme on puhdasta rakkautta. Toki tuosta puhtaasta rakkaudesta käsin rakastamme myös kipuilevaa ego-minäämme. Mutta sitä ei tarvitse yrittää, sen eteen ei tarvitse ponnistella, sitä ei tarvitse tekemällä tehdä, koska todellisessa minuudessamme virtaava rakkaus säteilee aina kaikkialle, myös ego-minäämme kohtaan.
Todelliseen minuuteen saamme yhteyden hiljentymällä. Silloin mielemme hiljentyessä ja rauhoittuessa lempeästi ja hyväksyen näemme itsemme. Tunnemme rakkauden virtaavan vahvana sisällämme – kohti itseämme ja muita.
Silloin ymmärrämme, että itsensä rakastaminen ei ole jotain, jota minä voin tehdä tai kehittää. Se on jotain, johon minä kytkeydyn, jolle minä antaudun ja joka on aina olemassa. Se on rakkautta, joka virtaa kauttani, mutta minä en sitä tee. Koska todellisessa minuudessamme, ydinolemuksessamme, minuutemme rajat hälvenevät ja koemme suurta yhteyttä kaikkeen, siellä ei ole sitä minää, jonka pitäisi yrittää rakastaa itseään. Siellä on vain rakkautta, joka ulottuu kaikkialle.
Kun muistamme ja tunnistamme todellisen minuutemme, myös itsensä arvostaminen muuttuu paljon helpommaksi. Vaikka arjessa toimimme vaatimuksia ja epäilyksiä täynnä olevan ego-minuutemme tasolla, ymmärrämme ja muistamme meissä olevan myös toisenlaisen, rakkaudellisen, hyväksyvän tason.
Silloin ego-minämme vaatimukset, pyrkimykset ja epäilykset menettävät merkitystään. Pystymme katsomaan itseämme lempeästi ja hyväksyvästi. Olemme rakkautemme arvoisia myös huonoina hetkinä. Ja sitähän itsensä arvostaminen loppujen lopuksi on. Olla oman rakkautensa arvoinen.
Lue lisää aiheesta kirjastani Olet kaiken hyvän arvoinen.
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ
