Onko sellainen olo, ettei tule ikinä valmista? Että on aina jotain kesken niin, ettei voi rauhoittua?
Monella meistä rauhoittuminen on tosi vaikeaa. Olo on kuin olisi muurahaisia sisällä: päässä menee miljoona ajatusta ja keho on levoton.
Tekemisen ja suorittamisen pakko voi johtua tietysti monesta syystä, mutta kirjassani Häpeästä valoon pohdiskelin suorittamisen, täydellisyyden tavoittelun ja häpeän keskinäistä suhdetta tällä tavalla:
”Kuvitelma täydellisyydestä linkittyy omiin ihanteisiin, ihanneminään. Tiedostamaton tunne saattaa olla se, että minä itse en kelpaa sellaisena kuin olen. Alkuperäinen kokemus tuosta on aikuisella jossain lapsuudessa, mutta uskomus on niin sisäistetty, että se ohjaa elämää edelleen. Tätä asiaa on itsessä ehkä vaikea tiedostaa, koska omaa olemista saattaa hyvin kokonaisvaltaisesti ajaa voima, johon on vaikea päästä käsiksi ja jolle on hankala antaa nimeä, jos ei yhtään tiedä, mistä on kysymys. Häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden ruoska voi viuhua ihmisen sisällä, kun hän ponnistelee kohti jotain.
Täydellisten valtakuntaa ei oikeasti ole olemassa, mutta tällainen illuusio tällaisesta valtakunnasta meillä monella on. Tuohon valtakuntaan päästäkseen täytyy olla virheetön sekä sisäisesti että ulkoisesti – vähempi ei kelpaa. Ihanneminään pääseminen on kuitenkin vähän kuin vuoren huipulle kiipeämistä: juuri kun luulet saavuttaneesi huipun, siintää jossain kaukaisuudessa toinen huippu. Täydellisyys karkaa käsistä aina, kun sen meinaa saavuttaa eikä koskaan tule valmista. Meitä matkaajia tuolle täydellisyyden vuorelle on paljon. Todellisuudessa on niin, ettei mikään riitä sille, joka jatkuvasti vaatii itseltään mahdottomia. Elämä täydellisyyden vuorella on sitä kuuluisaa ”sitkua” eli sitten kun -elämää. Sitten kun olen saavuttanut sen ja tämän ja tuon, olen valmis ja voin huilata.
Sisin saattaa vahingossa elää sellaisessa harhaluulossa, että ”täydellisten maailmassa” on itse jotenkin muiden alapuolella ja aina vähän huonompi kuin muut. Voi tuntua siltä, että muut odottavat itseltä mahdottomia. Joskus on näin varmasti ollutkin, mutta päteekö tuo sama vielä tähän hetkeen? Vai vaatiiko mahdottomia se, joka sinua katsoo peilistä?
Kysymys on tietenkin sisäistetyistä vaatijoista. Hassuinta on se, että kauhean moni tavoittelee tätä samaa – täydellisten valtakuntaan pääsemistä. Jos kokee olevansa epätäydellinen, pyrkii saavuttamaan täydellisyyden, jotta kelpaa. Ja kun kokee olevansa vääränlainen, yrittää muuttua oikeanlaiseksi. Tavoitteet ovat usein vuoren kokoisia. Niin isoja että niitä on miltei mahdotonta saavuttaa. Enkä tällä nyt tarkoita ihan peruselämän perustavoitteita ja toteuttamiskelpoisia ideoita ja hulluja päähänpistoja vaan sellaista jatkuvaa taivallusta, jota kuljetaan jättiläisen kokoinen häpeäreppu selässä ja joku joka koko ajan ruoskii perässä ja vaatii kovaan ääneen ihan mahdottomia: jaksamaan enemmän, olemaan toisenlainen. Eikä koskaan voi saavuttaa pistettä, jossa voi itseään muokata tiettyyn pisteeseen ja todeta: ”Nyt olen täydellinen ja oikeanlainen”.
Oma ihmisarvo ei ole siitä kiinni, että muuttuu toisenlaiseksi tai siitä että tekee koko ajan jotain. Ihmisarvo on sitä, että riittää, kelpaa ja on oikeanlainen juuri sellaisena kuin on.
Kurkkaa Miian kirja Häpeästä valoon:
