Uupumus tuntuu olevan yksi tämän päivän kansansairauksista, vaikka sitä ei välttämättä sairaudeksi aina määritelläkään. Silti se koskettaa monia – jos ei itseä, niin varmaan jotakuta omassa lähipiirissä.
Itsekin uupumusjaksoja elämässä kokeneena tiedostan olleeni monesti, uupumuksesta toipuvanakin, täydessä selviytymiskierteessä. Monissa tilanteissa tämän itsekin tiedostin, ettei jatkuva ajatus elämästä selviytymisestä päivästä toiseen todellakaan auta minua toipumaan tästä.
Tässä määrittelen uupumuksesta toipuvan ihmiseksi, joka on myöntänyt itselleen olevansa uupunut. Todellisuuden kohtaamisesta alkaa toipuminen.
Kun olin riittävän kauan pyörittänyt selviytymisen myrskyjä – ja selvinnytkin nipin napin niistä – kehoni ja mieleni alkoivat kaivata selkeämpää pysähtymistä, mutta vielä en tiennyt, miten se voisi tapahtua. “Kun silti mun pitäis tehdä tuota, selvitä tästä ja hoitaa tuo loppuun…”
Onko tämänkaltainen ajattelu ja selviytymismoodiin jääminen tuttua sinulle?
Oman ajattelun tunnistaminen on tärkeää sen lisäksi, että opimme kuuntelemaan sitä, mitä kehomme viestii erilaisissa tilanteissa. Itse asiassa nämä kaksi asiaa ovat lopulta yhtä. Tunnettu solubiologi Bruce Lipton on sanonut, että kehomme “kemia” (chemistry) muuttuu, kun ajatuksemme ja uskomuksemme muuttuvat.
Niinpä jos pyöritämme mielessämme koko ajan ajatuksia selviytymisestä, mitä tapahtuu keholle? Ajatuksemme muuttuvat fysiologiaksi, jatkuvat vaatimukset muuttuvat aivojen ja kehon valmiustilaksi, lihasten jännittyneisyydeksi ja jähmeydeksi. Ja kun näin tapahtuu, se kuluttaa vähäisiä energiavarastojamme entistä rivakammin. Mitä sitten tapahtuukaan uupumuksesta toipuvalle?
Miltä tuntuisi siirtää näkökulmaa selviytymisestä sallimiseen?
Koin ihmeellisen ihastuksen sanaan “sallin” jo monia vuosia sitten, ja itse asiassa tämä muisto vieläkin hieman hymyilyttää minua 🙂 Voisiko siis uupumuksesta toipuvalle ehdottaa sanaa sallin, miltä se tuntuisi? Pyydän sinua leikittelemään hieman tällä ajatuksella; mieti kumman toteamuksen haluaisit mieluummin kuulla omasta suustasi? Kumpaan tahansa virittäydytkin, miltä se lause tuntuu kehossasi?
“Kyllä mun on pakko todeta, että oon uupunut.” VAI “Sallin itseni olla uupunut.”
“Miten ihmeessä voin parantua tästä uupumuksesta?” VAI “Sallin itseni parantua tästä uupumuksesta sillä tahdilla, joka on keholleni ja mielelleni hyväksi.”
“Joopa joo, mun pitäisi vielä levätäkin, ei tule mitään.” VAI “Sallin itselleni lepoa, koska välitän itsestäni.”
“Ei mulla oo kyllä aikaa miettiä omia arvojani.” VAI “Sallin itselleni joka päivä pieniä mietiskelyhetkiä tutustuakseni siihen, mikä minulle on elämässä tärkeintä.”
“Miten mä voisin oikeasti rentoutua, kun on miljoona asiaa mielessä.” VAI “Sallin itseni keskittyä hetken siihen, miten kehoni on turvassa juuri tälläkin hetkellä, kun tunnen sen olevan tuolin, sängyn tms. kannattelussa.”
“Olen tuomittu tähän uupumukseen.” VAI “Sallin itselleni myös huonoja päiviä ja hetkiä. Nekin kuuluvat toipumisprosessiini.”
Kun pyörittelit näitä lauseita, mitä ajatuksia sinulle heräsi? Toivon, että nämä esimerkit auttavat löytämään omia “stressinappuloitasi” sen osalta, millaisia selviytymislauseita itse tyypillisesti viljelet. Voisitko esimerkin mukaan koittaa muuttaa sisäistä puhettasi enemmän sallimisen suuntaan?
Tähän loppuun vielä sitaatti omasta Elämää voi aina parantaa -kirjastani:
“Aina kun sallit itsesi olla tässä ja nyt, kaikkine menneine kokemuksinesi ja tämänhetkisine tunteinesi, olet rauhan ja läsnäolon tilassa. Vaikka kokisit voimakkaita tunteita, tämä läsnäolon tila on turvasatamasi. Ole läsnä kehollesi, hengityksellesi ja sydämesi viesteille.”
Artikkelikuva: Depositphotos
