Ihmisenä kasvaminen on sen muistamista, keitä alun perin olimme

Koen, että ihmisenä kasvaminen on joltain osin sen muistamista, mitä alunperin olemme. Ystävystymistä sen pienen ihmisen kanssa, joka sisällämme edelleen asustaa. Palaamista ulkoisesta pitäisi olla -ajattelusta siihen, että kaikki on jo, ja on aina ollut, tässä.

Minulle tämä kasvu on tarkoittanut pitkien pimeiden aikojen jälkeen syömishäiriöstä ja itseni vahingoittamisesta toipumista, traumojen kohtaamista, pakenemisen lopettamista. Ja kaiken sen mylläämisen kautta, paluu kohti kotia on voinut alkaa.

Tarina, joka meillä jokaisella taustallamme on, on vain tarina — mutta samalla se voi olla suunnannäyttäjä. Minun tähänastisen elämäni suurin kasvutarinani on ohjannut katsomaan kohti syvintä sisimpääni.

Sen kautta olen löytänyt kauan sitten unohdetun, mutta tutun yhteyden kehooni. Kehon kautta yhteyden siihen, mitä sen avulla voi luoda, liikkeellä sanoittaa, miten kaikki elämä hengittää täällä samaan aikaan. Kaiken tuon yhteyden myötä, jonkinlainen ympyrä sisälläni on tässä kohtaa sulkeutunut.

Elämän käänteille ei tarvitse aina nähdä syitä, mutta ne voivat ohjata meitä kasvuun. Kasvu taas ei lopu koskaan, mutta matkalla voi huomata löytäneensä itsestään jotain arvokasta.

Jotain alkukantaisen aitoa, jonka muistaminen

tuo hymyn

solutasolle

saakka.

Tutustu myös Kotona kehossa -kirjaan