Herkkä kehoni kuormittuu helposti.
Olen yrittänyt kieltää sitä paahtamalla menemään, todistelemalla itselleni ja toisaalta muille, kuinka paljon saan aikaan ja miten hyvin siedän stressiä ja jaksan kannatella montaa asiaa. Jaksankin, mutta jaksamisella on aina kääntöpuoli. Jokainen multitaskattu päivä vie kehostani voimia. Jokainen liian täynnä oleva viikko virittää valmiiksi kuormittunutta kehoani. ”On kuin paistaisi hermostoa pannulla”, kuten ystäväni totesi.
Syömishäiriön ja uupumisen jälkeen kehoni herkkä puoli on noussut niin keskeiseksi osaksi minua, että sen sivuuttaminen ei enää ole ollut vaihtoehto, enkä niin haluaisikaan. Vuosien mittaan olen harjoitellut – ja välillä edelleen harjoittelen – kuinka paljon palautumista tarvitsen innostuksen vastapainoksi.
Jokainen ihmisolento tällä planeetalla tarvitsee lepoa voidakseen hyvin. Ja yhtä lailla, jokainen keho ilmaisee eri tavoin sen tarpeesta.
Kuormittuneena minulla kärsii joko yöunet, hengitys käy pinnalliseksi, menetän hermoni pienissä arjen vastoinkäymisissä tai tahtoisin eristäytyä luonnon keskelle yksin puhumatta kenellekään, edes läheisilleni. Jos olen oikein väsynyt, kaikki tuo tapahtuu samaan aikaan.
Minulle nämä pienet ja isommat tunteiden, ajatusten ja yleisen voinnin muutokset ovat merkkejä, joita olen oppinut kuulemaan ja havainnoimaan myötätunnolla sen sijaan, että syyllistäisin itseäni siitä, ettei huvita, tai että kuormittuminen tarkoittaisi, että kehossani on jotain vialla.
Kehomme puhuu meille mitä erilaisin tavoin. Se kommunikoi, kun olemme onnellisia, surullisia, meillä on paljon energiaa, olemme innoissamme, ja kun ärsykkeitä on ollut liikaa. Samoin, kun tunnemme ja osaamme aistia vaikkapa ilon ja innostuksen kehossamme, on meidän tehtävämme harjoitella kuulemaan, kun kehomme pyytää meiltä jotakin. Ja kuulemisen jälkeen oppia antamaan ja hakemaan tilaa sen toiveille.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta aina se ei todellakaan ole sitä.
Joskus levon itselleen sallimisen hidasteena on odotuksia ja uskomuksia. Joskus ympäröivän maailman nopea tahti, johon kuulumisesta on vaikea olla kokematta painetta. Jos en tee yhtä paljon, kuulunko joukkoon? Olenko epäonnistunut, jos jättäydyn pois jostakin?
Joskus itselleen todistelee: ”Ensi viikolla helpottaa” – eikä sitä helpottavaa viikkoa koskaan tule.
Tai: ”Minulla ei ole aikaa pysähtyä”, ja oravanpyörä jatkaa pyörimistään.
Jokaisen meistä elämäntilanne on erilainen. Joskus elämme aikoja, kun vastuullamme on paljon, ja oma aika on väistämättä vähäinen. Uskon kuitenkin, että kaikilla meistä on mahdollisuus pohtia asioita omalla kohdallaan.
Väsyttävissä vaiheissa voi kysyä itseltään, voisinko karsia jostakin?
Jos en, voisiko yksi päivä viikosta olla vain palautumiselle?
Jos se ei onnistu, voisinko lohkaista jokaisesta päivästä pari minuuttia vain hengittelyyn? Siihen, että suljen silmät ja aistin kehoni tuntemukset? Ehkä syön hyvin, tai yritän mennä aiemmin sänkyyn?
Ehkä kävelen metsän kautta, ihan rauhassa seuraavaan tapaamiseen?
Minulle kehon viestien kuuntelu ja sen herkkyyden arvostaminen on nykyisin arkeni voimavara. Pyrin siihen, että hienovaraisten kuormituksen merkkien saapuessa hidastan ja rauhoitan arkeani. Aina se ei onnistu, ja sekin on ihan okei. Silloin kehoni kovaäänisempi kieli kyllä kyseenalaistaa sitä, mitä teen ja kuinka paljon. Kun arjessani on yhtä paljon tekemisen ja levon tilaa, voin hyvin. Harjoittelemalla kuulemaan ja toteuttamaan kehoni tarpeita, olen löytänyt omat rajani, sekä paljon pehmeyttä, pysähtyneisyyttä ja tilaa itselleni.
Ihminen ei ole kone, joka voi vain puskea menemään. Kenenkään keho ei jaksa loputonta tekemisen määrää. Meillä on lopulta vain tämä yksi ainoa keho, ilman sitä meitä ei ole täällä.
Kun kehosi siis seuraavan kerran pyytää sinulta jotain, voisitko kääntää huomiosi sitä kohti? Jos huomaat sanovasi: ”ei ole aikaa pysähtyä”, voisitko kysyä itseltäsi:
”Olisiko sittenkin?”
Kurkkaa Lempeyttä keholle -kortit:
