Katastrofin pelko estää elämästä – tuntemattomaan on pakko luottaa, vaikka huomisesta ei tiedä

Lapsellani on vähän kuumetta. Hän kömpii yöllä viereeni ja köpsäyttää lapsenlämpimän kehonsa kainalooni, maiskauttaa kieltään ja jatkaa uniaan. Lapsi on jo sen ikäinen, ettei kovin usein enää tule, mutta kipeänä ja öisin kaikki on aina toisin.

Siinä minä silittelen lapsen päätä ja yhtäkkiä pelottaa. Nykyisin pieni kuumekin säikäyttää, eikä siihen aina kuumettakaan tarvita. Niissä hetkissä miettii, mitä elämä meille vielä tuo eteen.

Nyt saan silittää rakasta tukkaa ja rutistaa pientä vartaloa, hengitys on kevyttä ja aamulla syödään leipää juustolla ja kurkulla. Päivällä lajitellaan pyykkejä, katsotaan telkkaria, syödään riisiä ja kanaa ja jäätelöt jos hyvin käy – ja koska kesästä halutaan vielä pitää kiinni, erityisen usein hyvin käy.

Nyt kaikki on hyvin, mutta entä nurkan takana tai ensi vuonna?

Koska olen koulutukseltani kemisti, haluaisin ymmärtää aina kaiken perin pohjin. Haluaisin purkaa kaiken atomeiksi totuuden alkulähteille saakka, vaatia dataa olettamusten todisteiksi. Sillä tutkijat eivät toimi ”mutulla”, vaan raa’alla tiedolla, numeroilla, luvuilla ja aukottomilla todistusaineistoilla.

Mutta elämä ei toimi niin, eikä luottamus. Siinä ”musta tuntuu” on ainoa oikea todistus – eikä oikein sekään.

”Luottamus on
sokeaksi suostumista
näkönsä menettämistä
tuskin kuuluva kuiskaus
sydämen seutuvilla

Se on toisen maailman
tuulenvire, hiljainen humina

Tervehdys sieltä missä
mahdottomia tehdään
ja ihmeet ovat arkipäivää”

Näin kauniisti kuvaili Elina Salminen runossaan. Sitä juuri on luottamus. Tuntemattomaan nojaamista. Sydämen avaamista, uskallusta, vaikka huomisesta ei tiedä. Antautumista, vaikka lopputulos on usvaa.

Tyhjään nojaaminen on vaikeaa, mutta pakollista. Muuten elää käsijarru päällä. Himmailee joka kohdassa ja varmistelee, että eihän tämä vain satu. Eihän puoliso jätä, petä tai rinnasta löydy kyhmyjä. Pahimmassa tapauksessa sitä yrittää kontrolloida elämää haluamakseen. Pitää kiinni väkisin, kysellä, varoa ja estellä lähimpiäkin elämästä.

Sitä on vain yritettävä luottaa siihen, ettei katastrofi iskekään. Uskottava, että saamme elää onnellisia arjen päiviä harmaisiin hapsuihin ja kolottaviin lonkkiin saakka. Nähtävä silmissään, kuinka omat lapset näkevät omat lastenlapsensa ja hauraissa luissaan tuumivat hymyillen omaa elämäänsä.

Jospa elämä meneekin omia uomiaan pitkin juuri niin kuin sen pitää, törmäillen välillä töyräisiin, kompastellen ja kompuroiden ja tehden joskus täyskäännöksiä. Soljuu ja kuohuu eteenpäin ihan ilman sitä, että pitää kauhukahvasta kiinni.

Elämän kuuluukin sattua”, sanoi Tommy Hellsten. Tuo lause on aika vapauttava. Se vapauttaa odotuksilta. Kukaan ei ole luvannut helppoa elämää tai elämää vailla vastoinkäymisiä. Niitä kuuluukin tulla, mutta siltikään elämän ei kuulu rikkoa.

Ja siihen on luotettava ihan kokonaisella sydämellä täysin rinnoin, palkein ja keuhkot levällään – ja ilman mitään valtakunnan todisteita.

Hidasta elämää -kirjat ja muut sisällöt Storytelissä ILMAISEKSI 30 päivää uusille Storytel-asiakkaille! <3
Tarjous vain tästä!
close-image