Kukaan meistä ei säästy elämässä haavoitta. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että se on asia, joka yhdistää meitä ihmisinä kenties enemmän kuin mikään muu.
Vielä pari vuotta sitten pelkäsin käyttää sanaa ”trauma”, koska se tuntui suussani jotenkin niin isolta ja leimaavalta. Aivan kuin sen tunnustaminen, että asia koskee myös itseäni, merkkaisi minut loppuelämäkseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. Mitä enemmän olen tullut sinuiksi omien menneisyyden haavojeni kanssa ja mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä tavanomaisemmalta tuo sana tuntuu. Eikä pelkästään tunnu, vaan se on varsin tavanomainen.
Traumatutkija Peter Levinen mukaan lähes jokainen meistä kokee elämänsä aikana jonkinlaisen trauman – joko suoraan tai epäsuoraan.* Ehkä lapsuuden perheesi ei ole ollut turvallinen. Ehkä sinua on kiusattu koulussa. Ehkä ruumiillista koskemattomuuttasi on loukattu. Ehkä olet menettänyt jonkun läheisesi yllättäen. Ehkä olet joutunut onnettomuuteen tai sairastunut vakavasti. Syitä voi olla valtavan monia. Myös kokemus traumasta on jokaisella omanlaisensa. Yhteistä on se, että syvimmistäkin elämän ja minuuden perustuksia järkyttäneistä tapahtumista on mahdollista toipua.
Elämä antaa meille kaikille erilaiset valttikortit ja toisilla meistä selviytymistä edistävät turvaverkot ovat vahvempia kuin toisilla. Silti kukaan meistä ei ole turvassa elämän vastoinkäymisiltä, suruilta, kivuilta ja sydänjuuria myöten viiltäviltä haavoilta.
Elämän sattumanvaraisten tapahtumien edessä seisomme kaikki lopulta samalla viivalla, riisuttuina ja haavoittuvina. Ihmisinä ilman sen kummempia etuliitteitä. Kun asiaa lähestyy näin, voi nähdä, että inhimillinen kärsimys on lopulta yksi harvoista kokemuksista, jonka edessä meitä ei voi asettaa toistemme ylä- tai alapuolelle. Siksi haavoista käsin on mahdollista löytää yhtymäkohtia sielläkin, missä on ennen nähnyt vain jakolinjoja ja eroavaisuuksia.
Kun tunnet oman kipusi, sinun on helpompi samaistua myös toisen ihmisen kipuun, vaikka sen juuret olisivat aivan eri maaperässä tai ihan toisenlaisissa myrskyissä.
Omien haavojemme kohtaaminen ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen voi olla se ikkuna, joka avaa silmämme ja sydämemme myös muiden ihmisten kärsimykselle, lähellä ja kaukana. Se voi herättää sisimpämme toimimaan niin, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla kohdatuksi yhdenvertaisena. Niin että kukaan ei jo syntyessään altistuisi ympäristölle, jossa traumat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Niin että jokaisella elämän syvästi satuttaneella olisi yhtäläiset mahdollisuudet saada tukea ja apua haavoista toipumiseen. Sillä sitä me todella tarvitsemme.
Jokainen traumasta toipuva ihminen tarvitsee parantuakseen nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Jokainen jaloilleen uudelleen ponnistava tarvitsee kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta ja omasta kyvykkyydestä. Jokainen tieltään suistunut tarvitsee uuden mahdollisuuden saada elämän syrjästä kiinni.
Jokainen meistä voi olla jossain elämän vaiheessaan se, joka putoaa tai se, joka auttaa toista nousemaan. Ehkä tämän muistaminen auttaa meitä ruokkimaan itsessämme sitä puolta ihmisyydestä, joka katsoo erillisyyden ylitse ja näkee suoraan ytimeen.
Sanotaan, että traumasta toipuminen on yhteyden löytämistä uudelleen – itseen, omaan kehoon, syvimpiin tunteisiin, toisiin ihmisiin, ympäristöön, luontoon, rakkauteen…Jos katsomme ympärillemme, ei ole vaikea nähdä, että juuri samoja asioita myös ihmiskuntamme niin kipeästi kaipaa.
Ehkä haavamme tosiaan ovat se paikka, joka yhdistää meitä eniten – ja josta käsin todellinen paraneminen voi vihdoin saada alkunsa.
*Peter A. Levine: Healing Trauma. A pioneering Program for Restoring the Wisdom of Your Body (Sounds True 2008).
