Ethän jätä surevaa kipunsa kanssa yksin – vaikka surun kohtaaminen pelottaa

Luin lehdestä artikkelin, jossa vanhempi kertoi oman lapsen menetyksestä. Hän puhui siinä surusta, ihmisten välttelevistä reagoinneista, yksinäisyydestä, selviämisestä. Kirjoituksen äärellä peilasin hänen kokemuksiaan omiini.

Suruni tuli iholle. Se puristi keuhkoissani. Oman tyttäreni kuolema ja siitä seurannut suru sai olla näkyvä minussa ja kipu sai tuntua. Itkin ikävääni. Itkin kokemaani. Itkin tulevaa, koska suru on aina minussa. Kipu ei lähde.

Pahin mahdollinen asia

Lapsen kuolema osuu joidenkin vanhempien elämään. Se osuu monenkin ihmisen elämään läheisen kautta. Suomessa kuolee lapsia yhä. Joku sanoo, etten selviäisi oman lapsen kuolemasta. Sanotaan, että pahin mitä vanhemmalle voi tapahtua on oman lapsen kuolema.

Vaikka tiesin, että tyttäreni kuolema olisi hyvin todennäköistä ennen minua, en ollut asiaan yhtään sen valmiimpi. En kuvitellut yhtään sen enempää selviäväni kuin kukaan muukaan. Ei minulta kysytty, tahdonko tätä. Ei ollut vaihtoehtoa sanoa, että ei minun lapseni. Ei minulle.

Elämä ennen ja elämä jälkeen

Vaikka kuolema hengitti lähes yhdeksän vuotta vieressämme, ei sen läsnäolo valmistellut minua tulevaan. Kun kuolema tuli ja nouti tyttäreni, päättyi siihenastinen elämäni. Tuli elämä ennen ja elämä jälkeen tyttäreni kuoleman.

Suru sattuu

Lähelläni oli ihmisiä, joille menetys oli liian suuri kohdattavaksi. Suruani ei kyetty ottamaan vastaan. Vaikka ymmärrän sen, silti tunnen yhä kipua. Sen lisäksi, että menetin tyttäreni, menetin monia siihen asti tärkeitä ihmisiä.

Jäin heidän osaltaan yksin kipuni ja suruni kanssa. Koin tulleeni moninkerroin hyljätyksi. Häpeäni minussa aktivoitui. Minä ja suruni emme kuulu tänne. Minä ja suru olemme vääriä.

Surun äärellä ei kysytä, otatko vai jätätkö

Suru tunteena on pusertava. Sen kohtaaminen sattuu. Suru on kipua. Ymmärrän, että kipua on vaikea kohdata. Mutta.

Minulle ei ollut vaihtoehtoa. Äitinä menetin lapseni. Suru kietoi minut puristukseensa. Keuhkoissani tuntui kipua. Minuun sattui. Minun oli kohdattava kipu. Ei ollut vaihtoehtoa, koska olin kohdannut pahimman, mitä vanhemmalle voi sattua. Minun elämäni ei ollut enää sama.

Surevan kohtaaminen

Lähelläni on ihmisiä, jotka ottivat suruni vastaan. Vaikka heihinkin sattui, he olivat kivun äärellä. Ilman sanojakin he olivat läsnä ja katsoivat, kun vanhemman elämä ei ole koskaan enää sama tämän menetyksen vuoksi. He kohtasivat minut ja kipuni. He kohtasivat oman kipunsa.

Näiden ihmisten äärellä oma kipu oli turvallisempaa ottaa vastaan. Vaikka sitä ei voi puolittaa tai poistaa, tiesin ja tunsin, etten ollut yksin. Minua ei hylätty. Joku jakoi tätä kanssani ja se toi lohtua ja toivoa.

Ikuinen kiitollisuuden tunne valinnasta kohdata

Olen ikuisesti kiitollinen ihmisille, jotka eivät pelänneet minun kipuani ja kipua itsessään. Tai pelkäsivätkin, mutta valitsivat kohdata kivun.

Surun ja menetyksen kohtaava ei voi valita ottaako kaiken vastaan. Surevan kohtaamisen voi valita. Jos valitset kohdata surevan surun ja kivun, olet rohkea ja läsnäolosi on mittaamattoman arvokasta! Sen jäljet vaikuttavat surevan tuleviin päiviin syvästi ja erityisen kannattelevasti.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
🎅 Kuuntele ILMAISEKSI 30 päivää äänikirjoja – tarjous koskee myös aiemmin Storytelia kokeilleita! ⭐️ Voimassa 31.12. saakka!
Tarjous vain tästä!
close-image