Ennen lapsia koin, että aika moni asia elämässä on suunniteltavissa ja kontrolloitavissa. Jos jotain suunnitteli tai halusi, pystyi usein tarvittaessa tekemään ekstraponnisteluja, jotta sai asiat menemään kuten halusi.
Kun ensimmäinen lapsi syntyi, ajattelin, että käyn vauvan kanssa päivisin kahviloissa, luen ehkä samalla, kun vauva nukkuu. Ajattelin, että nukun päikkäreitä. Mutta kaikki meni eri lailla: lapsi sairasti refluksia kaksi ensimmäistä vuotta ja huusi yöt läpeensä. Refluksi paheni aina, kun tuli muutoksia. Kahvilaan ei voinut mennä. Päikkärit oli helvettiä. Öistä puhumattakaan.
Ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi, olin vielä sellaisessa kuplassa, jossa oli ihana hankkia lapselle kivat vaatteet – sävy sävyyn. Ihailin kuinka kivasti lapsia puetaan juhliin – tai ihan tavallisena päivänä. Heti vauvavuosien jälkeen kaikki alkoi mennä eri lailla. Lapsella olikin oma tahto. Niin vahva, että kotoa lähdettiin mitä kummallisimmissa kuteissa.
Toisen lapsen kohdalla ajattelin, että ehkei hänellä olisi niin kova tahto, ja isosiskolta pitämättömäksi jääneet kivat vaatteet tulisivat käyttöön. Kaikki meni eri lailla. Jokunen vuosi sitten vielä hävetti lapsen hassut vaatteet – olihan muut lapset niin söpöinä päiväkodissa.
Lasten myötä tajusin, että melkein kaikki asiat menevät eri lailla kuin on ajatellut. Illalla ei pestä välttämättä pyykkiä tai käydä lenkillä kuten on suunnitellut – koska elämän muuttujat. Aamuisin ei päästä ajoissa lähtemään enkä ehdi aikaisiin tapaamiseen – koska elämän muuttujat (kuten esimerkiksi kadonnut kenkä ja väärät sukat). Nukkumaan mennessä en luekaan kirjaa, vaikka olisin niin kovasti halunnut – koska elämän muuttujat (”ei nukuta”, ”on pissahätä”, ”lempipehmo on hukassa”). Koti on aina kaaoksessa – koska elämän muuttujat (lelut, jotka vaeltavat; vaatemytyt, joita löytyy ihmeellisistä paikoista).
Ruoasta ei tule reseptin mukaista, koska puolet aineksista on unohtunut ostaa, kun juokset pikkukärryjä työntävän perässä kaupassa. Aikuisten ainoa yhteinen viikonloppu ei onnistu, koska lapsi tulee kipeäksi. Odotettu kesäretki päättyy valtavaan mustelmaan, haavaan ja huutoon. Yöunia viivyttää lapsi, joka näyttää kieltä aina, kun pyytää laittamaan päätä tyynyyn.
Jos joskus olen elänyt jonkinlaisessa illuusiossa, että elämässä voi kontrolloida asioita tai pakottaa niitä tapahtumaan haluamallaan tavalla, lapset ovat opettaneet, että kaikki menee aina eri lailla. Aluksi kontrollista irti päästäminen oli kivuliasta ja tuskallista. Oli liian suuri kontrasti sen välillä, mitä olisi halunnut, ja miten asiat lopulta menivät. Oli helppoa olla koko ajan epäonnistunut äiti ja ihminen, kun todellisuus oli kakkakikkare verrattuna ihaniin mielikuviini ja ruusuisiin tavoitteisiini.
Vähitellen kun lakkasin pakottamasta lapsia laittamaan saman parin sukat jalkaan tai kun lakkasin muutenkin arvioimasta vaatetusta muuten kuin riittävän lämmön kannalta, asia raastoi minua yhä vähemmän (paitsi ehkä joskus juhlissa, kun huomaa, kuinka viimeistellyn perusteellisesti joillakin lapsilla on mietitty asut). Riittävästä siisteydestä kotona, joka toteutui edes joskus, tuli papukaijamerkki. Ruoasta tuli sellaista kuin tuli.
Huomasin, että asiat menivät kuten ne menivät, ja kaikki se on silti ihan hyvää elämää. Ilman lapsia olisin luultavasti aika paljon kireämpi elämänasenteeltani.
Kun mieli ei vertaile elämän onnistumista omiin mielikuviin tai muiden elämään, kaikki menee juuri oikein. Kaikki menee hyvin, siten kun elämässä menee – välillä kivassa flow’ssa, välillä kivirekeä vetäen. Nykyään yleisin ajatus sekä kotona että muussa elämässä minulla on ”tämä meni nyt näin”. Siitä on turha vetää pulttia, siitä on turha menettää mielenrauhaansa, siitä on turha pilata päiväänsä.
Teksti on kirjasta Lasten oppeja äideille, joka jokaisen äidin voima- ja lohtukirja. “Tämä pitäisi saada luettavaksi jo synnäreillä”, sanoi joku. Tunnetko jonkun äidin, joka kaipaisi lohduttavia sanoja? Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.
