Myönnän. Minua välillä ärsyttää. Olen sellainen ihminen, joka mielummin keskustelee elämän syvyyksistä, niistä selviytymisestä ja siitä miten monisyistä ja kerroksista elämä joskus on. Nauran paljon ja komiikkaa voi löytää kyllä melkein kaikesta, jos vaan pitää silmät avoinna. Mielestäni ei ole myöskään tarkoituksenmukaista mässäillä negatiivisilla skenaarioilla. Sanotaan, että kärsimyksen resepti on taistella sitä vastaan mitä on ja elää mielessä yhä uudestaan kauhuelokuvia kuvitellusta tulevaisuudesta.
Positiivinen ajattelu auttaa parhaimmillaan näkemään elämässä olevat mahdollisuudet, se tuo rohkeutta heittäytyä ja kokeilla asioita spontaanisti. Tärkeitä ominaisuuksia. Varsinkin silloin, kun niiden käsiparina on erottelukyky, kyky painaa myös jarrua ja punnita asioita omien arvojen kautta.
Syy miksi positiivinen ajattelu välillä vähän angstituttaa on se, jos se tehdään kieltämällä, että elämään mahtuu kaikki muutkin kokemukset.
Megapositiivinen tyyppi saattaakin olla itseasiassa mestari kieltäjä. Nimimerkillä kokemuksen syvä rintaääni. Elin itse vaiheen, jossa noin kahteen vuoteen en itkenyt, kokenut vihaa tai muitakaan negatiivisia tunteita. Siksi koska tukahdutin ne. Olin oppinut uuden ihanteen, joka sanoi että kelpaan, kun olen positiivinen. Siihen ihanteeseen ei mahtunut väsymys, kiukku, ärsytys, suru, pettymys tai muutkaan mollivoittoisemmat tunteet. Minulle positiivisesta ajattelusta oli tullut pakokeino. Olinko oikeasti positiivinen? Olin vain oppinut hokemaan “ei se haittaa” ja “tässä on varmasti jotain hyvää”. En ollut. Olin levoton. Suoritin ja treenasin kuin kilpaurheilija (olematta sellainen) pitääkseni muut tunteet poissa.
Onneksi tämä kupla mureni. Pahoittelut läheiset, olin varmaan hemmetin ärsyttävä ja kuin saippuapala, josta ei saanut kiinni. Kuplan mureneminen koski, hemmetisti. Se ei murentunut kertarysäyksellä, vaan hitaasti. Sen mureneminen kesti reilun vuoden sisältäen valtavaa hämmennystä ja hakemista. Ai saanko olla ihminen? Ai ärsytys onkin ihan ok tunne? Ai kaikesta ei täydy heti löytää kultaista reunusta?
Alkoi vaihe jossa oli aika kohdata niitä inhimillisyyksiä ja kipuja, joita olin positiivisuudellani yrittänyt piilottaa. En siksi että olisin tyhmä, vaan siksi että itseään ei ole ihan helppo katsoa. On helpompi sanoa, että ”ei se tuntunut missään” kuin sallia tila omalle surulle ja pettymykselle. Tunteille, jotka menevät kyllä ohi, kun ne uskalletaan tuntea. Se tekee tilaa levollisuudelle.
Perusluonteeltani olen enemmän analyyttinen kuin positiivinen. Minulle ei ole niin luontaista nähdä heti mahdollisuuksia ja onnistumista, kuin jollekin toiselle. Siksi tekee ihan hyvää harjoittaa positiivisen mielen ominaisuuksia. Enää sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä kieltäen elämään myös kuuluvia muita sävyjä. Minulle taas on luontevaa sukeltaa syviin vesiin ja tutkia välillä liiankin raadollisesti ihmisyyttäni. Se on jotain, jonka tasapainoksi kaipaa välillä vähän pehmeyttä, naurua ja keveyttä. Jotkut ovat luontaisesti positiivisempia ja sekin on ihan ok. Kaikille meistä on ihmisyydessä tilaa.
Uskon, että rosoisuus ja pehmeys voivat kohdata. Elämä on harvemmin joko tai. Se on enemmänkin sekä että.
Eevin itsetuntemusohjaukseen Tampereella tai skypessä voi tutustua täältä
