Surun läpi ei kulje oikotietä – sen kaikki polut on käytävä läpi

Kirjoittaja Pauliina Flang on seksuaaliterapeutti, uusperheneuvoja ja uusperheen vanhempi.


Suru on haastavaa. Yritän juosta sitä pakoon, piiloutua, poistaa, unohtaa kaikin keinoin. Jos oikein touhuan, jos oikein urheilen, jos oikein olen sosiaalinen, jos oikein olen hyvällä tuulella ja ajattelen positiivisesti, meneekö suru silloin pois? Suru ei kysy minulta, että milloin minulla on aikaa käsitellä erilaisia tunteita. Suru ei odota, että olen valmis. Se iskee päälle nurkan takaa. Lyö avokämmenellä.

Tiedän, että surua ei voi suorittaa. Tiedän, että suru tarvitsee aikaa, rohkeutta ja rakkautta. Tiedän myös, että surussa on myös hellä puoli. Se ei hukuta minua kokonaan. Se ottaa syleilyynsä, kun romahdan. Suru lohduttaa minut uneen, kun olen itkenyt silmäni aroiksi ja niin turvoksiin, etteivät ne pysy auki. Suru pitää minusta kyllä huolen. Minun tehtäväni on ottaa se vastaan kuin kunniavieras. Kokea ja nähdä sekä tuntea kaikki sen voima, heikkous, oikukkuus ja levottomuus, surun koko temperamentti.

Muistan hetken, kun oli kulunut kahdeksan kuukautta tyttäreni kuolemasta ja minulle todettiin, että on kulunut pitkä aika ja eikä surun enää kuuluisi tuntua. Ymmärsin, että sanoja ei ollut kokenut elämässään surua tai jos oli, oli hän haudannut sen kovaksi mytyksi sydämeensä. Surussa tunteet muuttuvat kyllä kuukausien aikana. Välillä olen ollut aivan puhki ja kaikki mitä tein on vaatinut minulta äärimmäisiä ponnisteluja. Jonkin ajan kuluttua väsymys ei tunnu enää samalta, mutta elämä enimmäkseen tuntuu vieraalta.

Vanha ja tuttu tuntuu vieraalta ja uudelta. Elämä hakee omaa uutta uomaansa. Kuin seisoisin uuden elämän kynnyksellä ja ovea ei sinne vielä näy. Ovi on usvan peittämä samoin kuin seuraavat portaat kohden ovea. Astun askeleen eteenpäin ja huomaan, että askelma eteen ja taaksepäin voi hävitä hetkessä. Se missä seison, se mistä tulin tai mihin olin ajatellut astua seuraavaksi, peittyykin usvan harmauteen. Koen, että lapseni kuolema ja siitä seurannut suru ovat muuttaneet minua. Olen erilainen, ajattelen eri tavoin ja tunnen eri tavalla kuin aiemmin. Kaikki se mitä ideoin, toteutin ja haaveilin, tuntuu nyt vieraalta.

Haluanko enää samoja juttuja elämässäni? Mikä on suunta, minne nyt menen? Näen kyllä viittoja, mutta pohdin paljon pidempään niiden äärellä, mitä polkua lähden kulkemaan.

Muistoissa palaan yhteisiin hetkiimme. Välillä pelkään, että unohdan miltä hän tuoksu? Miltä tuntui pitää häntä sylissä? Miltä hän kuulosti? Pelkään, jos unohdan jotakin tärkeää ja merkityksellistä. Välillä ikävä iskee lujaa. Välillä tulee syyllisyys siitä, kun iloitsen hyvistä yöunista, vapaudesta tehdä asioita, elämän helppoudesta. Välillä mikään ei tunnu miltään. Välillä kaikki on vierasta ja välillä jo tuttua. Välillä kiroan tätä kaikkea ja kaipaan niin entistä elämää. Sitten tulee hetki, jolloin katson tulevaisuuteen ja teen suunnitelmia sinne. Silloin pelon tilalle tulee luottamus ja rakkaus. Nyt minulla on jo luottamus, että suru hellittää. Suru muuttuu ja aina seuraava päivä voi olla helpompi. Tämä ajatus kannattelee minua vaikeina päivinä. Niin päivinä, kun tuntuu, että muserrun suruun ja tuntuu, että tukehdun sen alle tai kun suru murskaa minut voimallaan, suuruudellaan ja harmaudellaan. Silloin voin vain toivoa, että huominen on toisenlainen.

Suru ei ole asia, jossa on oikotie. Surua ei voi kiirehtiä vaan siinä on polut, jotka on käytävä läpi. Siinä on jyrkänteet, joille on noustava seisomaan ja katsottava jyrkänteeltä alas. Surussa on pimeys, joka on kohdattava. Suru on armoton ja armollinen samaan aikaan. Suru on ihmisen mittainen. Uskon, että suruni tulee minulle sellaisena kuin sen jaksan ottaa vastaan. Luotan siihen, että minä olen suojeltu. Jonakin päivänä sanon surulle hyvästi. Sanon, että nyt vieraakseni tulee kaipaus ja sinä suru saat mennä. Me olemme yhdessä silloin nähneet kaiken sen, mikä meidän yhdessä piti kokea. Elämässä ei ole tarkoitus ottaa surua kokoaikaiseksi vieraaksi tai perheenjäseneksi. Surun on aika mennä, kun vierailu on tehnyt kaiken minkä tarvitsee. Minä kyllä tiedän, kun tuo aika tulee.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: