Opettaminen on paras tapa minkä tahansa asian mestarilliseen oppimiseen. Kun opettaa, oppii siis aina myös – tai ennen kaikkea – itse.
Opetan työkseni joogaa, ja joskus kesken tunnin minuun iskee epävarmuus, etten osaa tätä työtä lainkaan. Häpeän, että vien osallistujien aikaa, mutta toisaalta en voi jättää tunnin pitämistä keskenkään, olen sen aika konkreettisesti asiakkaille velkaa.
Olen opettanut lähes kymmenen vuotta, ja kokenut sinä aikana paljon opettajan paikalla. Tuo paikka on ihmeellinen: siellä harvoin tulee nälkä, jano tai vessahätä, enkä yleensä muista maallisia huoliani. Se on paras mahdollinen paikka toipumiseen, itsestään oppimiseen ja sieluni kutsun kuulemiseen.
Joskus sieluni muistuttaa minua siis epävarmuudestani ja häpeästäni.
Ai, miten arvokkaita tunteita nekin ovat! Vaikka haluaisin juosta pois, istun paikallani ja jatkan tunnin opettamista suunnitelman mukaan. Annan epävarmuuden olla mukana, ja ihmettelen itsekin kuinka voin istua tässä pystypäin.
Nöyrryn opettajani Shiv Charan Singhin esittämään ajatukseen, ettei minulla ole mitään opetettavaa, mutta tunnilla olevilla ihmisillä on paljon opittavaa. Minä en ole kovin erityislaatuinen, mutta opetettava asia on. Näillä valtavilla opetuksilla on oikeus tulla jaetuiksi, enkä minä halua asettua niiden tielle.
Kumarran sisäisesti ikuisuudelle ja muistan olevani Elämän palvelija. Se herkistää minut kyyneliin.
Tällaisen kokemuksen jälkeen saan yleensä kiitoksia erityisen hyvästä tunnista. En ole itse ollut opetuksen tiellä, vaan se on virrannut vapaammin.
Otan kiitokset vastaan ja lähetän ne eteenpäin universumille, joka on antanut minun oppia jälleen paljon.
Nämä kokemukset ja tämä ajattelu leviävät välillä myös arkeeni. Kun minua vaikka jännittää jokin arkinen asia, luotan siihen että kaiken ihmisyyden keskellä juuri nyt on minun tehtäväni ilmentää tätä jännitystä, epävarmuutta tai pelkoa.
Että oikeastaan yksittäiset tunteet ovat kuin aaltoja elämän valtameressä. Syvässä valtameressä, joka on puhdasta rakkautta. Enkä minä ole vain osa tuota merta, vaan minä olen se.
Tunne saa olla mukana sen aikaa kuin sen tarvitsee. Mitään ei tapahdu sattumalta. On valtavaa, jos uskaltaa katsoa itseään ja näyttäytyä myös erilaisten puoliensa kanssa. Ja elää siinä samalla, arvokkaasti, pystypäin.
