Maailmalla ihmetellään suomalaisten läheistä suhdetta metsään. Siitä on kuitenkin suhteellisen vähän aikaa, kun meidän elämämme on kietoutunut synkroniseen suhteeseen metsän kanssa. Eipä siis ihme, että kun menee metsään, tuntuu kuin menisi kotiin.
Metsässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan, oikein ja tuttua. Sinänsä kokemus on hassu, koska oikeastaan metsässä kaikki on ihan sekaisin: mikään ei ole symmetristä eikä missään ole ”siistiä”. Oksia, käpyjä ja havuja on pitkin poikin. Jos samanlainen tila olisi kodissamme, moni meistä olisi totaalitiltissä. Ja silti metsässä kaikki on hyvin – tuntuu, ettei tarvitse tehdä mitään, ei tarvitse ponnistella. Kaikki on täydellistä sellaisenaan.
Kun menen metsään, tuntuu kuin metsän hiljainen humina huutoisi kaiken epäolennaisen pois olemuksestani: hengitän metsää, ja metsä puhaltaa minuun rauhaa. Tuntuu kuin olisimme yhtä – elämme toisistamme ja toisissamme. Tuntuu kuin kuuluisin johonkin, missä minulta ei vaadita mitään – ja silti olen osallinen.
Toinen meidän suomalaisten arkimeditaatio on sauna. Vaikka muualla olisi levotonta istua (esim. ilman puhelinta tai muuta viihdykettä), saunassa mitään viihdykettä ei kaipaa – kuten ei meditaatiossa. Sauna pakottaa keskittymään hengitykseen – kuten meditaatiossa. Saunassa ei myöskään synny vaivaannuttavaa hiljaisuutta toisen ihmisen kanssa, koska saunassa saa olla ihan hiljaa – kuten meditaatiossa.
Sekä metsä että sauna ovat meille suomalaisille ilmaisia mielialalääkkeitä: Kun alkaa pollaa kiristää, kannattaa ensiapuna painua metsään tai saunaan. Tai parhaimmillaan ensin metsään ja sitten saunaan. Tätä kannattaa toistaa, kunnes helpottaa.
Ei ole niin mutkikasta elämää tai ajatusta, joita metsä/mehtä/mettä tai sauna eivät ratkaisisi.
