Kun ei ole sanoja, joilla lohduttaa lasta – ”Pahimpia ovat hetket, kun hyvästelemme lapset yhteisen viikonlopun jälkeen”

Kirjoittaja Annika Seppälä kirjoittaa Pellavaa&pastellia –hyvinvointi- ja sisustusblogia ja Kutsumaton vieras -blogia tukeavanhemmille.fi -sivustolla.


Heräsin yhtenä yönä kauhistuttavaan uneen. Näin unessa pienen lapsen, joka seisoi kadulla yllään vain vaipat. Hänet oli sidottu kettingeillä jaloistaan kiinni eikä hän pystynyt liikkumaan. Lapsen suuhun meni ohut letku, jolla hän imi ruokaa. Lapsen ympärillä oli mustiin pukeutuneita ihmisiä, jotka vartioivat häntä. En nähnyt lapsen kasvoja. En pystynyt katsomaan niitä unessa. Lapsen hädän näkeminen teki liian kipeää. Olisin halunnut auttaa lasta, mutta en pystynyt.

Uni oli mielessäni pitkään. Tiedän, että sen avulla alitajuntani auttoi minua käsittelemään tuskallista tilannetta elämässäni. Unen pieni, avuton lapsi on oma lapseni. Meidän perhettämme kohdannut kriisi johti vuosi sitten siihen, että meidän kolme lasta joutuivat muuttamaan sijaisperheeseen. Sen jälkeen olen joutunut kantamaan sisälläni valtavaa surua, ikävää ja tuskaa, jonka lapsista erossaolo aiheuttaa.

Pahimpia ovat hetket, kun hyvästelemme lapset yhteisen viikonlopun jälkeen. Hyvän mielen ja naurun tilalle tulee lohduton ikävä ja hiljaisuus. Suukottaessani lasta kyynelten kastelemalle poskelle tunnen, miten kyyneleet kihoavat omiinkin silmiini. Pinnistelen pysyäkseni kasassa. Vaikka yritän lohduttaa lasta, tunnen ettei minulla ole sanoja. Ei ole sanoja, joilla voisin sillä hetkellä poistaa lapsen surun.

Lasten lähdettyä ikävä tuntuu kehossa tuskan tunteena. Sisälläni on kuin valtava, ahdistunut huuto, mutta ääntä ei kuulu. Reino Nordinin Kyynelten virta kuvailee menetyksen aiheuttamaa kaipuuta koskettavasti:

Sanoinko koskaan sitä sulle, kuinka paljon rakastan
hetkiä, joita annoit mulle, avasit sun maailman.
Ja kohta kun et enää kuule, vaikka kuinka huutaisin.
Ei oo lääkettä kaipuulle

Vaikka ikävään ei totu, olen kuukausien mittaan oppinut käsittelemään surua. Ymmärrän, että suru on kehon luonnollinen reaktio tuskallisessa tilanteessa. En yritä tukahduttaa surua, vaan annan sen tulla. Kun on oikein paha olla, itken. Itken niin paljon, etten ole koskaan tuntenut oloani yhtä lohduttomaksi. Muistutan itseäni siitä, mitä olen lapsillekin sanonut: Ikävä on hyvä asia. Se kertoo, että rakastaa ja välittää.

Sen sijaan, että välttelisin ajattelemasta lapsia, ajattelen heitä usein. Lasten lähdettyä siivoan heidän huoneensa, petaan sängyt kauniisti ja asettelen pehmolelut odottamaan heitä. Joskus ostan lapsille yllätykseksi kynäpaketit, piirustusvihot tai uudet lelut, jotka laitan lahjapakettiin odottamaan. Muistelen usein mieheni kylkeen nojautuen lasten kanssa sattuneita hauskoja tilanteita ja katsomme yhä uudelleen hupaisia videoita, joita olemme ottaneet heistä. Tällaiset yhteiset hetket, jolloin muistelemme lapsia, lämmittävät sydäntä ja helpottavat erossaolon aiheuttamaa tuskaa.

Kaikista vaikeinta on kestää syyllisyydentunteita. Syyllisyydentunteet ovat niitä, jotka lamaannuttavat minut välillä täysin. Silloin mikään ei tunnu hyvältä, missään asennossa ei ole hyvä olla, mikään ei maistu miltään enkä pysty kuuntelemaan mitään muuta, kuin sitä sisäistä syyttävää ääntä, joka sanoo: sinä paha äiti, mitä olet mennyt tekemään? Syyllisyydentunteita ei voi helpottaa itkemällä. Niiden käsitteleminen vaatii syvällistä itsetutkistelua. Silloin joutuu palaamaan yhä uudelleen niiden asioiden äärelle, jotka aikanaan johtivat sijoituspäätökseen.

Koska olin kärsinyt tietämättäni vuosia hoitamattomasta masennuksesta ja muista psyykkisistä sairauksista, sairauteni eteni lopulta siihen pisteeseen, että jouduin sairaalahoitoon vaikea-asteisen masennuksen ja syvän uupumustilan takia. Sitä ennen masennus oireili minussa jatkuvana väsymyksenä, raskaina mielialan vaihteluina ja aggressiivisuutena. En ymmärtänyt mistä se johtui, vaan syytin vain itseäni ja unenpuutetta. Vaikka huolehdin, että lapset saivat aina jotain syötävää ja heillä oli puhtaat vaatteet, en pystynyt vastaamaan heidän kaikkiin tarpeisiinsa tunnetasolla.

Muistan edelleen, miten vielä kaksi vuotta sitten oman lapsen ottaminen syliin tuntui hirvittävältä ponnistukselta, johon minulla ei ollut voimia. Tuntuu riipaisevalta muistella tilannetta, kun lapsi katsoi minuun illalla ja pyysi: ”äiti, haluan syliin”. Nostin hänet syliini, mutta en tuntenut hellyyttä. Olin ärtynyt, iloton ja väsynyt. Koko meidän perhe voi silloin huonosti. Mieheni oli myös uupunut liiallisen kuorman alla, jota sairauteni oli hänelle aiheuttanut vuosikausien ajan. Kokonaisuudessaan tilanne oli täysin kestämätön. Häpeä esti minua kertomasta kenellekään. Haimme apua aivan viime tipassa.

Nykyisin en tiedä mitään parempaa kuin oman lapseni rutistaminen hellään syleilyyn. Kun saan oman lapseni syliini, aika pysähtyy. Tunnen hänen ihonsa ja hiustensa pehmeän tuoksun, kuinka hänen pienet kätensä kietoutuvat kaulani ympärille ja miten hänen sydämensä pamppailee rintaani vasten. Silloin tunnen valtavaa onnen ja rakkauden tunnetta. Vaikka joudumme nyt käymään läpi tuskallisen surun ajan, minua vahvistaa ajatus siitä, että tämä kaikki on väliaikaista.

Jonain päivänä, kun palaamme yhteen, olemme vahvempia. Ja vaikka nyt tuntuu, ettei ole sanoja, joilla voisin lohduttaa lapsia eron hetkellä, uskon, että aikanaan he ymmärtävät päätöksemme takana olevan epäitsekkään rakkauden.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Olen erityinen -rintamerkki

    5,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Toivon kirja masennuksesta

    27,90  22,60  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Toivon paketti

    49,80  36,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin