Kirjoittaja Heli Kataja on runoilija ja sairaanhoitaja, jonka tulevaisuuden suunnitelmissa on luovan kirjoittamisen lisäksi henkisen hyvinvoinnin lisääminen yhteiskunnassamme. Kataja opiskelee työn ohella Seinäjoen ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa kliinisen asiantuntijuuden saralla ja toivoo saavansa lähiaikoina ahaa-elämyksen opinnäytetyöaiheesta, jossa pääsisi osallistumaan mielen hyvinvoinnin konkreettiseen kohentamiseen terveydenhuollossa.
Ihmisen arki on täynnä mieltä kuormittavaa mosaiikkia. Työ, perhe-elämä, harrastukset, vapaaehtoistyö, sosiaalinen media, televisio, erilaiset sovellukset ja maailman vaatimukset lyövät rumpua tauotta. Oma ääni ja kädenjälki katoavat kaikkeuden kakofoniassa helposti ja arjen virtaukset vievät mennessään. On erinomaisen tärkeää pysähtyä ajoittain oman itsensä äärelle tunnustelemaan kiireessä hukkuvia hyvän elämän palikoita.
Ovatko omat askeleet yhä sillä tiellä, jolla niiden toivoisi olevan? Tekeekö valintoja itse itsensä kanssa ja itse itsensä takia? Osaako olla itsen paras ystävä – ymmärtävä ja kohtuullinen?
Vaatimusten äänet mielen lamaajina
Kirjoittaminen on kummallinen asia. Kun luovuudenpuuska iskee, pystyn kirjoittamaan sielukkaan luontoaiheisen runon muutamassa minuutissa. Mutta kun on kirjoitettava jotain, josta ei heti löydä sytytyslankaa, ei saa “henkeä päälle”, niin kynä karahtaa armottomasti kirjoittamisen karikolle.
Epäilevä ääni minussa jyrähtelee uhkaavana: “No, mistäs meinaat kirjoittaa? Mikä olisi niin tärkeää ja omaleimaista, että siitä kannattaisi raapustaa rivin riviä?” Sisälläni täyttynyt innokkuuden ilmapallo päästää ilmansa ulos surkeasti vingahtaen ja jalkani kopsahtavat takaisin maan päälle. Innostuksen riemu lässähtää kuin jatkuvasti uunia availevan noviisileipurin kakkupohjayritelmä. Täydellisyyteen pyrkimisen armoton viima puhaltaa itsensä minuun ja alkaa kädet puuskassa odottamaan minulta suuria innovaatioita.
Lamaannun kynän ja paperin jäädessä orpoina paikoilleen ja niin iloisesta ja odotetusta asiasta muodostuu minulle mörkö. Se vaanii minua kylmettäen ilman ja vie luovan innostukseni mennessään. Lopulta pistän kädet taskuun ja totean, ettei tämä nyt vain jostain syystä koskaan onnistunut.
Rakennamme itse omien ajatustemme vankilat
Minulta on kestänyt vuosikaudet havahtua siihen, kuinka monta kertaa olen rakentanut itselleni mahdottomuuksien aidan, jonka yli en ole lopulta ylettynyt hyppäämään. Aidan kohotessa olen lopulta lakannut yrittämästä sen ylittämistä. Kun on vuosien ajan antanut mörön kasvaa korvien väliin, sillä on yllättävän kova ääni. Aivan kuin se tinnittäisi taustalla niin, että siihen ei enää kiinnitä edes huomiota, vaikka se on koko ajan äänekkäänä läsnä. Sitä uskoo todeksi huomaamatta, että se ei olekaan totta. Että se on lopulta kuitenkin vain ajatus. Kun sen ymmärtää, on jo pitkällä.
Myötätunnolla ja itsen kuulemisella parempaa elämää kohti
Olen oppinut kantapään kautta, kuinka kaikki lähtee omasta hyvinvoinnista. Kun osaan antaa itselleni ymmärrystä ja rakkautta, annan itselleni myös rauhaa ja hyväksyntää. Kun huomioin omat tarpeeni, pystyn auttamaan muita: oma energiani lisääntyy ja siitä riittää enemmän myös ympäristön riemuksi.
Tärkeintä on ymmärtää, mitä oma sydän sanoo ja miten sitä voisi hyödyntää arjen päätöksenteossa ja tehdä omista arvoista kumpuavia valintoja. Se voi olla aluksi jotain pientäkin, omaan ääneen tutustumista ja omien toiveiden kuulemista, sillä se voi antaa erittäin tärkeitä askelmerkkejä oman hyvinvoinnin polulla. Voi vaikka luvata itselleen kävelylenkin ihanassa syyssäässä siksi, että se tuntuu hyvältä.
Lupaan sinulle, että saat jättää aitasi ylimmän laudan naulaamatta ja silti olla tyytyväinen omaan panokseesi tässä elämän viidakossa. Aina ei tarvitse onnistua sataprosenttisesti. Myötätunnon kautta möröstä voi sittenkin vielä tulla hyvä, mykkä ystävä.
