Olen jäänyt pohtimaan asiaa otsikon kysymystä, koska minulta on kysytty sitä kirjani (Toivon kirja masennuksesta) ilmestymisen jälkeen lukemattomia kertoa erilaisissa kohtaamisissa ja haastatteluissa. Jos tietäisin yksiselitteisen vastauksen, olisin sen kuuluttanut ääneen, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla masentunut.
Masennuksesta toipumista ajatellen kysymys on kuitenkin mitä olennaisin, ehkä jopa kaikkein tärkein kysymys. Mistä saa voimaa lähteä toipumisen tielle, kun ei ole yhtään energiaa? En tiedä oikeaa vastausta, mutta pohditaan yhdessä ja kerro kommenttiketjussa oma vastauksesi – koostan vastauksista myöhemmin tekstin ja jaan sen teillekin.
Miten voi toipua, jos makaa masentuneena ”kellarin lattialla” kasvot maata kohti eikä toivon valoa näy missään? Jos ei jaksa kättään nostaa tai edes kunnolla hengittää, miten voi jaksaa ottaa selvää erilaisista hoitovaihtoehdoista tai alkaa tehdä niitä asioita, joiden sanotaan tekevän hyvää?
Mikä ihmeen painolasti vie itsesi niin kumaraan, etteivät voimasi riitä mihinkään? Vedätkö perässäsi lapsuuden kivirekeä, elätkö sellaisessa parisuhteessa, joka ei tuota sinulle muuta kuin pahaa mieltä, kiusataanko sinua koulussa tai työpaikalla, onko sisäinen puheesi kamalan ankaraa, onko jokin tunne tai ajatus jäänyt päälle niin, ettei mikään liiku?
Syitä masennukseen on lukuisia eikä kenenkään masennus ole samanlainen kuin toisen, mutta masentuneen mielenmaisemassa on usein hyvin samankaltaisia piirteitä; itsevihaa, häpeää, vahvoja tunnelukkoja, jotain riippuvuuden muotoa ja kasapäin syyllisyyttä, nämä nyt esimerkkeinä.
Mikä tuo toivoa, kun kaikki valo tuntuu hävinneen?
Itse aloin toipua, kun löysin halun nousta masennuksen suosta. Ja minulle sanottiin, että voin toipua. Mutta en uskonut, että voisin jonain päivänä voida näin hyvin. Minä jaksan ja tunnen elämäniloa ja se on ihmeellistä!
Mitäkö tein? Halu parantumiseen antoi minulle valtavasti toivoa. Sitten aloin kokeilla erilaisia täydentäviä hoitomuotoja. Löysin homeopatian, joka on ollut minun pelastukseni – homeopaattinen hoito alkoi nostaa elinvoimaani hyvin nopeasti.
Aloitin myös mindfulness –harjoittamisen. Mindfulness antoi ymmärryksen siitä, miten paljon murehtiminen vei voimiani. Lisäksi opin hyväksymään kaikki tunteeni. Mindfulnessin perusajatukset osuivat ja upposivat minuun niin, että opin aivan uudenlaisen tavan ajatella.
Pikkuhiljaa aloin innostua ja opiskella uusia asioita, joiden myötä astuin maailmaan, jossa kaiken päämääränä on rakkaus – erityisesti itsen rakastaminen. Masennuksesta toipumisen matka on itselleni ollut nimenomaan rakkausmatka. Tällä matkalla luokseni on tullut lukemattomia ihania ihmisiä.
Fyysistä ulottuvuutta ei tässä voi sivuuttaa. Luonnossa liikkuminen ja liikunta muutenkin sekä suoliston hyvinvoinnista huolehtiminen ovat minulle tärkeitä asioita ja pitävät energiani virtaavana. Vinkiksi voisin antaa laajojen verikokeiden ottamisen: vähintäänkin kilpirauhasarvot, D-vitamiinitasot ja ferritiiniarvot kannattaa mittauttaa, jos masentaa (vinkkaa muitakin tärkeitä labrakokeita, jos tiedät näistä paljon!). Nukkuminen on tosi tärkeää. Unettomuus saa ihmisen henkisesti ihan polvilleen.
Ja toipuminen on paljon muutakin, erityisesti valintoja, jotka tukevat omaa hyvinvointia (kantapään kautta oppii, jos ei muuten). Masennuksesta toipuminen on pitkä matka ja sinnikkään työn tulos. On tärkeää ottaa vastuu itsestä pieni askel kerrallaan. Masentuneena se on hyvin vaikeaa, mutta vastuun ottaminen tuottaa valtavasti iloa ja tunteen siitä, että omaan elämään voi vaikuttaa.
Mikä nosti sinut tai jonkun, jonka tiedät, masennuksesta toipumisen tielle? Mikä oli se ihan ensimmäinen hiirenaskel kohti toipumista?
Mistä sinä olet löytänyt voimaa masennuksesta toipumiseen? Jaa omat kokemuksesi ja keskustele aiheesta TÄÄLLÄ.
Lisää aiheesta Miian kirjassa Toivon kirja masennuskesta.
