Minulla on ollut onnea ja rakkautta: olen saanut kohdata ja jakaa elämääni tosi monen sellaisen naisen kanssa, joka on nähnyt, tukenut, kannustanut, rakastanut ja tarpeen tullen myös kannatellut ja potkinut persauksille. Nämä naiset ovat myös antautuneet rakastettavikseni. He ovat itkeneet, raivonneet, pelänneet, yllättäneet, kreiseilleet ja uskaltautuneet sydänyhteyteen, kaikkiin puoliinsa ja kasvuun kanssani. Se on kauneimpia asioita, joita olen saanut ihmisenä ja naisena kokea.
Sitten on niitä toisenlaisia kohtaamisia. Ne alkoivat jo päiväkoti-ikäisenä. Ihmettelin, miksi toiset supattavat selän takana. Miksei voida leikkiä yhdessä? Olin pitkään ihan pihalla sosiaalisista peleistä, mutta opin niitä kyllä itsekin. Hetkellisesti päässä saattoi suhista erikoinen mielihyvä, kun yhdistyin toiseen tyttöön ja käänsin selkäni maailmalle. Joskus maailma oli vain joku kolmas tyttö, jolle selän kääntämisestä sai voimaa. Hetkellistä oman haavoittuvuuden unohtamista. Jonkinlaista oikeanlaisena olemisen katoavaa tunnetta. Se ei ollut tarkoituksellista vaan jotenkin melkein sisäänrakennettua. Sitä, että yhteyttä haki pikemminkin ulko- kuin sisäpuoleltaan, poissulkemisen keinoin. Mutta siitä jäi aina pohjimmiltaan myös yhteydettömyyden olo.
Tyttöjen ja naisten liittyessä sydänten kautta yhteen joukossa tai kaksikossa on ihan valtavaa iloa, luovaa rakkautta, sydänvoimaa, kyliä rakentavaa energiaa, turvaa, viisautta, lempeyttä, tukea ja kasvua
Samoihin yhdistymistansseihin olen tärmännyt koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän. Oikeastaan kaikki naiset, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, tunnistavat saman ilmiön. Naisten välinen yhdistyminen voi olla todella voimauttavaa rakentavalla tavalla. Tyttöjen ja naisten liittyessä sydänten kautta yhteen joukossa tai kaksikossa on ihan valtavaa iloa, luovaa rakkautta, sydänvoimaa, kyliä rakentavaa energiaa, turvaa, viisautta, lempeyttä, tukea ja kasvua.
Ja yhtä lailla yhdistymiseen voi liittyä kilpailua, pelkoa, vertaamista, kateutta, hierarkioita, selän kääntämistä ja toiminnan, ajattelun ja tunteiden jaottelemista ”oikeisiin” ja ”vääriin” tai ” toivottaviin” ja ”ei-toivottaviin”. Kiinnostavasti usein juuri henkisissä viitekehyksissä ilmenee paljon yhteenliittymisen varjoja. Olen kulkenut ”henkistä” polkua ihan nuoresta tytöstä asti ja hämmennyin tästä yhteenliittymisen kirrauksesta johon törmäsin myös siellä, missä ykseydestä, hyväksymisestä ja rakkaudesta puhuttiin kenties kaikkein eniten.
Elämme tosi ihmeellistä tietoisuuden heräämisen aikaa, jossa pitkään epäbalanssissa olleet maskuliini- ja feminiinienergiat alkavat herätä sisällämme tasapainon kutsuun. Ja tietysti se silloin näkyy maailmassakin. Mutta mitä jos on niin, että tämän tasapainottumisen prosessinkaan ei tarvitse olla minkään ideaalin mukainen? Olisi tavallaan ihanaa nojata kukkeuteen siitä, kuinka uuden ajan ja tietoisuuden naiset tukevat toisiaan eivätkä kilpaile tai tunne kateutta.
Mutta voisimmeko antaa itsellemme ja toisillemme luvan siihen, ettei sisaruuden tarvitse olla mikään ideaali kukkalandia? Eikö sekin ole epätasapainoisesta maskuliinisesta nouseva, kontrolloiva vaatimus, että ”henkinen” tai ”rakkaudellinen” nainen tai ihminen on tällainen tai tuollainen? Kenen speksien mukaan? Mahtuvatko mukaan inhimillisyys ja vaikeat tunteet? Mahtuvatko nekin sisaruuteen? Mitä, jos syvään sisaruuteen kuuluukin sekä valon että varjon tunnistaminen ja juhlistaminen? Mitä, jos pyhä feminiininen onkin neidon ja suden yhtä-aikaista olemassaoloa, tanssia, luovaa voimaa?
En olisi löytänyt omaa sydänvoimaani ilman, että moni nainen on peilannut minulle sisäistä suttaan
Siksi haluan sanoa: siskot, me saamme olla toisillemme susia ja me saamme olla siskoja. Saamme kaikki olla kaikkea. Saamme olla kaikki juuri siinä missä olemme, omassa kohdissamme matkaa. Meidän ei tarvitse olla samanlaisia eikä erilaisia. Rakastan, että maailmassa ja omassa maassamme puhutaan sisaruudesta uuteen kannustavaan sävyyn. Mutta olen joskus kokenut, että samat, jotka puhuvat toisten tukemisesta osaavat myös edelleen kääntää selkänsä. Siksi voi olla liian iso vaatimus toisille tai itselle, että pitäisi koko ajan osata olla jotenkin hienosti rakkaudellinen ja toisia tukeva. (Niin ihanaa kuin sekin on, silloin kun siitä saa nauttia). Voisiko sisaruus olla myös sitä, että näistä hankalista asioista puhutaan enemmän ääneen, uskaltaudutaan katsomaan niitä? Mistä syntyy kateus ja kilpailu, mistä johtuu, ettei aina tueta vaan otetaan ylä- tai alastatus tai käännetään selkä?
Me saamme kilpailla, me saamme kokea kateutta ja me saamme vertailla. Ne ovat osa itsensä löytämisen matkaa; pelkoja, joiden takaa rakkaus lopulta löytyy. Varjojen ei tarvitse olla tabuja. Toisin kuin usein ajatellaan, vaikeat tunteet eivät estä rakkautta tai henkisyyttä. Niistä ei tarvitse päästä eroon tai teeskennellä, ettei niitä ole. Silloin mennään syvemmin solmuun. Varjojen hyväksyminen on integraation prosessia, kokonaiseksi uskaltautumista ja tulemista. Esimerkiksi kateuden hyväksyminen ei tarkoita, että meistä tulee karmeita toisillemme – päin vastoin sen avoimesti ja myötätunnolla kohtaaminen avaa mahdollisuuden transformaatiolle ja todelliselle, aidolle yhteydelle.
Uskon, että naisten liittymisen pulmat nousevat usein siitä, että pelon johdannaiset – siis inhimilliset, hankalat ja varjoisat tunteet ovat niin kiellettyjä ja kielteisiksi leimattuja, että niille ei oikein ole lupaakaan. Ja se juuri synnyttää kaikenmoista epäsuoraa kirrausta sisällämme, (työ)yhteisöissä, kanssakäymisissä ja naisten välillä usein ylipäänsä.
Olen ottanut homman näin: aina, kun kohtaan mitä tahansa inhimillisiä (naisten) kotkotuksia, tsekkaan itseltäni, onko jokin kohta jossa piilotan tai himmaan omaa valoani tai voimaani? Ei siis voimaa ylitse muiden vaan oman sydämeni selkeää ja simppeliä ääntä, jonka mukaan toimia. Onko jotakin, jota en omassa naiseudessani nyt kuule tai arvosta? Jyräänkö sisäistä tietoani toimimalla sen mukaan, mitä järki (tai joku muu) selittää? Onko minulle tilaa vailla titteleitä, saavutuksia, suunnitelmia, seuraavia etappeja, onnistumisia? Silloin kun olen synkassa itseni kanssa, sisaruudessa ja veljeydessä itseni kanssa, kuulen itseäni ja toimin sen mukaan.
Eikö sekin ole epätasapainoisesta maskuliinisesta nouseva, kontrolloiva vaatimus, että ”henkinen” tai ”rakkaudellinen” nainen tai ihminen on tällainen tai tällainen?
Mitä siis, jos olisi ensin itselleen hellästi sisar eikä vaatisi toisilta mitään oikeanlaista nais- tai sisaruusenergiaa? Totta kai tuntuu aivan ihanalta, kun toinen näkee, on kiinnostunut, rakastaa ja kannustaa. Tuntuu edelleen ihan yhtä kurjalta kuulla, että joku on puhunut minusta ei-kunnioittavaan sävyyn selkäni takana. Mutta mitä, jos seuraavan kerran ”naisten kotkotuksiin” törmätessään kumartaisikin mielipahassaan syvään omalle sydämelleen. Yhtyisi itseensä siellä, missä ei ainakaan juuri nyt tunnu voivan yhtyä toiseen. ”Voinko sallia sisäisyydessäni myös epäharmonian kokemuksen? Voinko rakastaa itseäni tässäkin, tuomitsematta itseäni tai toista? Voinko sallia itsessäni ja maailmassa sen kauneimman peilin; valon ja varjojen tanssin?
Vain hyväksymisen kautta itseään kykenee tukemaan kaikkeudessaan – myös vaikeissa ja niin inhimillisissä tunteissaan. Silloin saman voi suoda toisillekin. Ja sen myötä voi löytää itselleen ne oikeat siskot, joihin kulloinkin liittyä. Ja kenties silloin voi tuomitsematta arvostaa sekä suden että sisaren kauniita, voimallisia elementtejä itsessään ja jokaisessa naisessa.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
