Vietin juuri kaksi viikkoa Espanjassa yksin omatoimimatkalla. Siellä aloin pohtia teemaa vapaus, joka on itselleni ollut aina äärimmäisen tärkeä. Mitä vapaus oikeastaan on? Pohdintani johti kokonaiseen Vapaustrilogiaan, josta ensimmäinen osa, 1/3, tulee tässä.
Olin odottanut reissuani jo monta kuukautta kuin kuuta nousevaa. Ei enää synkkyyttä päivästä toiseen, ei jatkuvaa koiran kuratassujen pesua! Lentokoneessa kuitenkin kyselin taas itseltäni: ”Siis MIKÄ idea tässä taas oli? ”. Tätä kysyn aina lähtiessäni yksin reissuun, koska en nauti siitä vaiheesta, kun matkustan kohteeseen. Siinä ehtii miettiä liikaa. Kuten: ”Mitä minä tekisin Espanjassa yksin kaksi viikkoa? Viihdynkö? Kuluuko aika? Onko minun ihan pakko aina lähteä toteuttamaan näitä vapaan naisen päähänpistoja!”
Erityisen pahalta tuntui jättää koira hoitoon niin pitkäksi aikaa. Lähtöä edeltävänä päivänä jopa tuhersin itkua. Laitoin ystävälleni viestiä: ”Mikä muhun on mennyt? Onko minusta tullut keski-ikäinen nössö, kun mua pelottaa! Ja mä itken jonkun koiran takia! En mä ole ollut tällainen! Mä olen rohkea ja reipas seikkailija!”
Ystäväni lohdutti, että nössöä minusta ei saisi millään. Oli ihan normaalia jännittää, kun edessä oli jotain isoa ja tuntematonta. Hän arveli myös, että ehkä iän myötä tulee turvallisuudenhakuisemmaksi. Siinäpä sana, joka ei ole koskaan sopinut minulle. Olen elänyt keikka- ja pätkätöiden varassa viimeiset neljätoista vuotta. Olen ollut utelias kehittämään itseäni kaikin mahdollisin tavoin ja valmis heittäytymään vaikka mihin seikkailuihin. Mutta ehkä uteliaisuuteni rinnalle oli pikku hiljaa hiipinyt itsesuojeluvaistoa?
Toisaalta aivoilla on luontaisesti tapana vastustaa kaikkea uutta. Mutta aivot myös muovautuvat. Siksi niitä pitää ärsyttää, järkyttää niiden status quota. Se on sitä kuuluisaa epämukavuusalueelle menemistä. Minulla epämukavuutta kesti jälleen tasan siihen asti, kun sain laskettua matkalaukkuni majapaikkani lattialle. Malagan kapeita katuja tallaillessani minut valtasi mieletön rauha ja tunsin olevani kotonani. Olin täydellisen vapaa ja täydellisessä harmoniassa maailman kanssa. Mutta jäin miettimään, tarvittiinko vapauden tuntemiseen aina matkustamista muualle?
Ikuista lomaa ei ole
Kukapa ei tuntisi itseään vapaaksi lomalla, kun kerrankin pääsee irti arjen rutiineista ja velvollisuuksista. Toisille vapaus voi tulla siitä, että ruoka tuodaan nenän eteen, eikä tarvitse juuri poistua uima-altailta. Minulle vapaus tulee aina uusista, mahdollisimman autenttisista ja yllättävistäkin kokemuksista.
Toisaalta reissaamisenkin voi suorittaa: kaikki tekeminen on aikataulutettua kulttuurielämyksistä auringonpaisteeseen, aktiviteetteihin ja ruokailuun. Täytyy ehtiä, nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.
Matkustaminen voi olla myös pakenemista. Reissuun lähdetään, kun ei kestetä omaa elämää kotona, tai omaa itseään. Takaisin ei haluttaisi palata. Ikuinen loma voikin kuulostaa houkuttelevalta. Mutta jos maailmalle jää pidemmäksi aikaa, arki tulee jopa aurinkoon. Se tulee siinä vaiheessa, kun uutuudenviehätys on karissut ja kaikki turistikohteet jo nähty. Ei jaksa olla enää haltioitunut vieraasta kielestä ja sopeutua outoihin tapoihin. Jos lähtiessä on ollut kotimaassa ongelmia, ne tulevat vastaan myös uudessa maassa – aurinko ei sulata niitä pois. Toki voi olla niinkin, että toisessa kulttuurissa tuntee olevansa enemmän elementissään kuin kotona.
Mikä on minun paikkani maailmassa?
Myöskään pelkkä yksinolo ei yleensä tee ihmistä vapaaksi. Minäkin, joka rakastan yksin matkustamista ja viihdyn hyvin omassa seurassani, rakastan yhtä paljon uusien ihmisten kohtaamista. Tarvitsen myös tunteen siitä, että minulla on olemassa ystäviä ja ihmisiä, joille voin jakaa asioitani, vaikka reissusta käsin. Haluan tuntea yhteyden muihin ihmisiin.
Jos ei ole tunnetta, että itsellä on maailmassa merkitystä, voi matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä tule onnelliseksi. Yksinäisin hetki elämässäni oli parikymmentä vuotta sitten Lissabonissa, jonne olin mennyt media-alan työharjoitteluun. Työharjoittelussani minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä oppinut viikkoihin mitään. En tuntenut Lissabonissa ketään, en ymmärtänyt kieltä, enkä viihtynyt ahtaassa asunnossani. Juhannusaattona lintsasin ”töistä” ja otin junan rannalle. Muistan, miten katselin ihmisiä ympärilläni, ja tunsin olevani täysin irrallinen kaikesta, hyödytön ja tarpeeton. Siellä vaalealla hiekalla meren ääressä ja palmujen katveessa koin itseni pohjattoman yksinäiseksi.
Rajaton vapaus alkaakin jossain vaiheessa kuristaa. Vapaus vaatii rinnalle myös vastuuta. Vastuu tulee siitä, että itsellä on jokin tarkoitus olla olemassa. Elääpä ihminen missä tahansa, aamulla tulee olla jokin syy nousta sängystä. Ja mikäli omasta tekemisestä on vielä hyötyä jollekin muulle, sitä suurempi on merkityksellisyydentunne. Jos minulla, ikisinkulla, ei olisi ollut koiriani (ensimmäinen jo kuollut), en olisi nauttinut vapaudestani yhtä paljon. Sitä olisi ollut liikaa. Koirani tuo minulle rutiinit ja sopivasti vastuuta – ja olenhan erityisen tärkeä jollekin.
Oletko vapaa arjessa?
Vapautta on oikeastaan kahdenlaista: ulkoista ja sisäistä. Ulkoiset tekijät joko rajoittavat tai antavat tilaa vapaudelle. Ulkoista vapaus on juuri esimerkiksi lomilla. Tai ulkoisen vapauden voi antaa taloudellinen vapaus toteuttaa asioita. Ulkoiset rajoitukset voivat uuvuttaa, esimerkiksi jos ei pysty itse vaikuttamaan työhönsä ja on jatkuva kiire. Tai jos ympäröi itsensä ihmisillä, jotka alistavat ja kritisoivat, tai rakastuu liikaa materiaan, joka estää esimerkiksi muuton muualle.
Sisäinen vapaus on omien psykologisten tarpeiden täyttymistä. Niin paljon kuin nautinkin reissustani ilman tarkkoja suunnitelmia, olen järjestänyt myös arkeni niin, että tunnen siinä itseni mahdollisimman vapaaksi. Vapaana kirjoittajana minulla toki on deadlinet, jotka annetaan ulkoapäin, ja toisinaan vapauden kääntöpuolena on se, että työn ja vapaa-ajan rajoja ei ole. Myös kirjailijana on uhmattava ulkoisia rajoitteita ja toteutettava sisäistä kutsumustaan, vaikka ulkoiset seikat (aika ja raha) eivät tekisi kirjoittamista helpoksi (koska jos odottaisi täydellistä hetkeä, sitä ei tulisi koskaan). Mutta sisäisesti tuntemani vapaus toteuttaa luovasti itseäni voittaa ulkoiset rajoitteet. Jos tekisin työtä vain maksaakseni laskuni ja kokisin vapauden kerran pari vuodessa viikon lomalla, se olisi kuin laastaria ampumahaavalle.
Ulkoisella vapaudella on siis merkitystä, mutta se ei takaa sisäistä vapautta. Todellisen vapauden määrittää sisäinen vapaus: se, miten asennoidumme toimintaan ja olosuhteisiin. Yleensä rajoitukset ovatkin omassa päässä. Seuraavassa osassa kirjoitan lisää sisäisestä vapaudesta: mielenrauhasta ja elämän virtauksesta.
Toisen osan voi lukea nyt täältä: Sisäinen vapaus voi vaatia kapinaa.
