Muutaman viikon takaiset synttärini herättivät monia tunteita. Järjestin juhlat, ja jo etukäteen mietin, että onkohan tämä nyt ok. Uskallanko ehdottaa, että ihmiset varaavat lauantai-iltansa minun juhliini? Mitä voin sanoa, kun kysytään lahjatoiveita? Ja miltä minusta tuntuu, kun muut näkevät vaivaa minun takiani?
Ei tuntunut pelkästään hyvältä. Mielessäni heräsi monta kertaa se ajatus, jonka usein sanomme ääneen, kun meille annetaan jotain hyvää. ”Tämä nyt on ihan liikaa!”
Oletko joskus sanonut niin? Kun toinen tarjoaa apua, lahjaa tai kohteliaisuutta, torjut sen sanoillasi. Onko tuo tarjottu hyvä mielestäsi liikaa antajan antaa – vaiko sinun ottaa vastaan? Etkö ehkä usko olevasi sen arvoinen? Arvottomuus on rajoittavista uskomuksistamme itseä vähättelevin. Muut ansaitsevat, mutta minä en.
Useimmat meistä TOIVOVAT itselleen hyvää, mutta eivät aidosti usko ansaitsevansa sitä. Haaveillaan lottovoitosta tai lomasta auringossa, mutta sitten kun elämä todella tarjoaa mitä tahansa kaunista ja hyvää, se työnnetään kauemmas. Väitämme pärjäävämme ilman (”Hei ei sun olis tarvinnut!”) tai kyynisesti toteamme, että kadulta löytyvä kaksieuroinen ei vielä kanna kovin kauas. ”Pyysin oikeasti tonnia – kiitti vaan tästäkin vähästä.”
Mutta elämä ei mittaa lahjan laajuutta. Se yrittää antaa sinulle ja samalla kysyy, uskallatko todella ottaa vastaan. Jos suljet oven pieneltä hyvältä, suljet sen samalla suuremmaltakin. Kuten Löydä elämän taika -kirjassa kirjoitin:
”Niin kauan kun minkä tahansa hyvän vastaanottaminen tuntuu yhtään väärältä tai kiusalliselta, uskomuksissa on vielä työstettävää.”
Lisää ajatuksia vastaanottamisesta (ja vähän vanhenemisestakin) Taikaelämää-podcastissa. Mitä fiiliksiä 40 vuoden rajapyykki herätti? Millaista elämän nyt ”kuuluisi” olla? Tervetuloa kuuntelemaan:
