Tätä on rakkaus kauneimmillaan, mutta myös kipeimmillään

Katseessasi näen itseni rakastettuna, hyväksyttynä, kaiken kauniin arvoisena. Se tekee minut ehjäksi ja kokonaiseksi. Onnelliseksi, voimakkaaksi.

Samalla se pakottaa minua katsomaan sisäistä säröä minussa, sitä kohtaa joka ei pysty näkemään minussa kaikkea sitä, mitä sinä minussa näet. Katseesi tekee minut kauniiksi, mutta se myös johtaa kohtaamaan ristiriidan minun sisäisen todellisuuteni ja sinun katseesi välillä.

Juuri tätä on rakkaus kauneimmillaan, mutta myös kipeimmillään. Se tekee ehjäksi, se saa tuntemaan kokonaiseksi, hyväksytyksi. Rakastetuksi sellaisena kuin on. Samalla toinen on peili omalle sisäiselle todellisuudelle. Mitä suurempi ja syvempi rakkaus, sen todennäköisempää on – paitsi sen eheyttävä vaikutus – myös sisäisen kivun esiinnousu. Kun rakkaus koskettaa jokaista solua, ihan joka kohtaa sinussa, se ei jätä koskettamatta mitään. Ei sitäkään kohtaa sinussa, joka ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Ei keskeneräisyyttäsi, ei haurauttasi, ei sitä haavaa jota et millään haluaisi nähdä. Olet pakotettu katsomaan itsessäsi varjoa, joka ei usko kaikkea kaunista todeksi. Epäluuloa, joka jarruttaa rakkauden vastaanottamista.

Rakastavan katseen alla sisäinen särö joutuu parrasvaloihin. Rakastava katse rakastaa kaikkea sinussa, sitäkin mitä sinä itse et rakasta. Eikä se tunnu hyvältä.

Rakkautta pelkäävä osa sinussa rakentaisi mieluummin vahvat suojamuurit, korostetun autonomian tilan, kuin kokisi olevansa riippuvainen kenestäkään toisesta. Se tarrautuisi toiseen kahlein ja yrittäisi varmistaa pois epävarmuuden. Ettei jäisi yksin. Sillä rakastettuna suurin pelkosi on tuon rakkauden menettäminen. Tämä on rakastamisen suurimpia paradokseja: voit saada kaiken vain ottamalla sen riskin, että menetät kaiken.

Tästä syystä pahimmillaan horjumme yhtäältä valheellisen autonomian – selviän maailmassa yksin — ja toisaalta takertumisen – en selviä maailmassa yksin — välillä. Uskaltamatta olla omilla jaloillamme, mutta yhteydessä toisiimme. Uskaltamatta olla samaan aikaan minä, sinä ja me.

Olen vuosikausia tehnyt sisäistä matkaa, jossa olen yksi kerros kerrallaan poistanut esteitä rakkauden tieltä. Katsellut itseäni niin suurella rehellisyydellä kuin olen osannut ja nähnyt omia pelkojani ja kasvupaikkojani armottomalla tarkkuudella. Olen uskonut, että vastaukset löytyvät minusta. Jollen löydä rakkautta itsestäni, en löydä sitä mistään.

Uskon tähän edelleen. Jos rakkaus on hukassa, on oma keskikohta kuin musta aukko, joka imee loputtoman määrän rakkautta, huomiota ja vakuuttelua – kykenemättä kuitenkaan ottamaan sitä vastaan.

Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Oman tilan, sisäisen todellisuuden ja autonomian lisäksi me elämme täällä yhteydessä toisiin ihmisiin. Alusta alkaen. Syntymästämme lähtien tarvitsemme toisia ja käsityksemme itsestämme ja maailmasta muotoutuu suhteessa toisiin. Rakastavan katseen alla koemme itsemme rakastetuksi ja hyväksytyksi. Jos olemme kasvaneet kriittisen huomion kohteena, opimme näkemään vajavaisuutemme ja elämme todellisuutta, jossa meistä puuttuu aina jotakin. Emme koskaan usko kelpaavamme sellaisina kuin olemme.

Toisia ihmisiä, yhteydentarvetta ja kaipuuta rakkauteen ja hyväksyntään ei voi aliarvioida. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää toisten ihmisten kanssa. Toiset ihmiset vaikuttavat meihin. He rakastavat ja hyväksyvät, vahvistavat käsitystämme itsestämme – tai he näkevät meissä ainoastaan puutetta ja korjailtavaa, saavat tuntemaan, ettemme ole sellaisenaan hyväksyttäviä. Että olisimme rakkauden arvoisia, jos olisimme vähän toisenlaisia. Parhaimmillaan he rakastavat meitä koko inhimillisyydessämme, sellaisina kuin olemme. Keskeneräisinä ja kokonaisina. Voimakkaina ja heikkoina. Kauniina ja puutteellisina.

Vahvinkin ihminen vapisee sisäisessä varmuudessaan, jos hänen lähellään on ihminen, joka näkee vain negatiivisen. Ainoastaan keskeneräisen, puutteellisen, korjailtavan.

Toisaalta, mikään määrä rakkautta ja hyväksyntää ei mene perille, jollei meissä itsessämme ole minkäänlaista kosketuspintaa sen vastaanottamiselle. Meissä täytyy olla rakkautta, jotta voimme ottaa vastaan rakkautta. Sama vetää aina puoleensa samaa, kommunikoi samaa kieltä.

Sinä ja minä. Kun minä pidän itseäni rakkauden arvoisena, sinun katseessasi minä puhkean kukkaan, tulen täydeksi, saan voiman ylittää itseäni, kasvaa suuremmaksi kuin olin ennen katsettasi. Ennen täyttä, läpeensä rakkaudellista, hyväksyvää katsettasi. Olen enemmän minä, kuin olin ennen kuin kohtasin sinut.

Minä tein sen itse, sillä sinun tehtäväsi ei ollut kannatella minua, kuten ei minunkaan sinua. Ja samalla, juuri sinun katseesi oli ratkaiseva. Nimenomaan nähdyksi tuleminen voi muuttaa maailmoja ja avata uusia.

Se on rakkauden voima.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Tikapuut rakkauteen – Tehtäväkirja

    18,60  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Sydänjuttu -kirja

    Arvostelu tuotteesta: 5.00 / 5
    27,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin