Usein luemme tarinoita kuinka joku uskalsi irroittaa vanhoista kaavoista ja löysi elämän, joka nyt tuntuu omalta ja ihanalta. Inspiroidumme kauniista muutostarinoista. Autenttinen tunnelukkojen työstäminen on usein se vaihe elämää, jota voi myös kutsua “messy middleksi”. Se on sotkuinen keskikohta, jolloin ei vielä tiedä mitä tuleman pitää. Se on sitä rosoista osiota. Se on se vaihe, jonka läpi on uskallettava kulkea, jotta muutos olisi todella mahdollinen.
Kuten sanotaan, “old habits die hard”. Vanhat tavat muuttuvat hitaasti. Se ei ole tyhmyyttä, vaan sitä, että joskus opittu tunnelukko tai toimintamalli on auttanut meitä selviytymään. Toistamme kaavoja, joista syntyy itse itseään ylläpitäviä selviytymiskeinoja, aivomme käynnistävät nämä kaavat ja reaktiot ihan itsestään, ilman että tunnustelemme mikä on tässä hetkessä oleellista.
Lapsena, kun ei ollut muuta keinoa käsitellä tunteita sitä oppi esimerkiksi vetäytymään. Se auttoi selviytymään aidosti, vaikkakin tavalla joka pitkällä aikavälillä satuttaakin enemmän. Selviytymiskeinot ovat itsestään elämän kipeissä kohdissa laukeavia reaktioita, joista hellittäminen ei tapahdu vahingossa.
Se kysyy toistoja, sitoutumista sekä armollisuutta ja myötätuntoa itselle.
Lukko ei tule vapautumaan niillä samoilla keinoilla, joilla se on synytynyt. Siksi pääsemmekin opettelemaan jotain itsellemme ihan uutta. Saa hapuilla. Saa harjoitella. Saa opetella. Saa pelottaa. Saa olla ihan hukassa.
Olin pitkään vihainen selviytymiskeinoilleni, sekä häpesin niitä. Seuraavaksi sain päähäni, että minun vaan pitäisi päästä eroon kaikista defensseistäni. Arvaat varmaan, että en onnistunut?
Tuli päivä, jolloin olin valmis sanomaan selviytymiskeinoillenikin kiitos. Sillä ne todella ovat auttaneet minua selviytymään. Nyt en halua enää vain selviytyä, vaan haluan voida valita sydämestäni käsin. Välillä se ei onnistu yhtään, välillä taas paljon paremmin. Inhimillisyys on tässäkin osoittautunut minulle avainasiaksi. Entä jos en tuomitsekkaan minussa nousevia reaktioita? Entä jos muistan, että minun ei enää ole pakko reagoida? Ja sallin sen, että joskus silti reagoin.
Eikä se ole epäonnistumista vaan ihmisenä olemista.
Epäonnistuneisuuden tunnelukko:
Tähän tunnelukkoon liittyy vahvasti uskomus ja tuntemus, että kertakaikkiaan epäonnistuu siinä mihin ryhtyykään, on muita huonompi ja kyvyttömämpi. Tyypillisiä ajatuksia, joita itseen kohdistetaan, ovat myös seuraavat: Olen tyhmä, tietämätön, lahjaton, luopio, vätys ja saamaton. Epäonnistumisen tunnelukko pääsee syntymään, jos lapsena saa palautetta siitä missä ei onnistu, mutta ei kannustusta tai tukea asioiden opetteluun. Koitamme ratkaista tunnelukkoa joko yli-tekemällä ja todistelemalla itsellemme ja maailmalle pystyvyyttämme tai sitten sillä ettemme juurikaan aseta itseämme alttiiksi asioille, joissa voisimme kokea onnistumista ja iloa. Joko siis päädymme suorittamaan tai välttämään. Tyydymme selviytymiseen. Ihmisen sisäinen keskustelu on usein hyvin alistavaa ja mitätöivää itseään kohtaan. Tällöin ihmisen on hyvä harjoitella sitä, että altistaa itseään tilanteille, joita aiemmin vältteli. Myös epäonnistumisten määrittely oppimiseksi voi olla tarpeellista sekä sen hyväksyminen että tulee vääjäämättä elämässä kompuroimaan ja mokailemaan. Etukäteen itsensä tuomitsemisen sijaan voi myös kysyä “Mitä jos kaikki meneekin ihan hyvin?”.
Häpeällisyyden tunnelukko:
Häpeällisyyden tunnelukko on yllättävän samankaltainen kuin epäonnistumisen tunnelukko, mutta tämä on vielä henkilökohtaisempi. Epäonnistumisen lukko liittyy toimintaan ja tekoihin, häpeä taas ihmisen olemukseen, siihen kuka hän on. Häpeän kanssa yhdessä työskentelee riittämättömyys. Tämä lukko aiheuttaa itsensä ylenpalttista tarkkailua, vertailua toisiin ja kokemusta että jotenkin viallinen. Häpeä kuiskii: “Mikä säkin luulet olevasi” ja “se mitä olet on kertakaikkiaan riittämätöntä”. Koitamme usein ratkaista häpeän lukkoa piiloutumalla, vetäytymällä ja peittelemällä inhimillisyyksiämme. Joillakin tämä lukko aiheuttaa myös hyvittelyä ja miellyttämistä, yrityksiä korjata itseä. (Jossa ei todellisuudessa ole mitään vikaa). Tällöin ihminen tarvitsee hyväksyntää, turvaa sekä ihmissuhteita joissa on tilaa inhimillisyydelle.
Kaikki alkaa aina siitä, että tunnistaa mitä itsessä tapahtuu. Ja varsinkin näiden tunnelukkojen suhteen kannattaa muistaa, että niissä ei ole mitään häpeällistä eivätkä ne ole merkki epäonnistumisesta.
__________________________________________________________________
