8-vuotias poikani toi äitienpäivänä eteeni lappusen, jonka hän velvoitti allekirjoittamaan. Jos rikkoisin sopimuksen, joutuisin maksamaan euron sakon. En oikein tiennyt, mihin lappuun nimeni laitoin, mutta selvisi, että olin kirjoittanut sopimuksen leikkikuurille ryhtymisestä.
Selvä homma. Harjoitukset alkoivat käsien taputusleikillä. Muistatte ehkä: kaverin kanssa läpsytettiin käsiä yhteen, ristiin ja omiin käsiin ja niin edelleen. Tämän viikon ohjelmistoon kuuluu kuulemma myös naapurin pojan haastamista ”penkkipersikseen”.
Lapsen keksimä kuuri laittoi minut miettimään itseäni leikkijänä. Lapsena muistan leikkineeni ja touhunneeni paljon isossa porukassa ja nauttineeni yhteisistä ulkoleikeistä ihan valtavasti. Piirsin, askartelin ja muovailin mielelläni ja pelasin esimerkiksi peliä, jossa nostetaan kuula toisen yli ja ylihypätty kuula poistetaan pelistä. Jaksoin pelata kyseistä peliä satoja kertoja ja yrittää parasta mahdollista tulosta. Liikunnallisista leikeistä muistan tykänneeni kovastikin. Naru- ja twist-hyppely olivat ihan lempparitouhuja (kuurin aikana aion opettaa nämä taidot myös pojilleni). Ja hei: kuka muu tykkäsi täyttää lotto- ja muita kuponkeja? Kerran sain lahjaksi kokonaisen laatikollisen tyhjiä tilisiirtolomakkeita 😀 Joku tiesi, mistä puuhasta ihan oikeasti tykkäsin.
Hoitotätini kertoi minulle, kun olin ihan aikuinen, että halusin lapsena tehdä aina jotain järkevää ja hyödyllistä mieluummin kuin jotenkin joutavanpäiväistä. Tiskasin ja leivoin mieluummin kuin leikin mielikuvitusleikkejä. Tavoitan mielenmaisemastani jotain hyvin olennaista jo lapsuudesta ja se menee jotenkin tamperelaishenkisesti näin: ”Leikkiminen on ihan turhaa hommaa” 🙂
Pienen lapsen tähtihetkiä olivat kuitenkin ne hetket, kun sain istua hiljaa käsi poskella ja katsella ja kuunnella aikuisten juttuja ja nauraa mukana. Naurun aiheita riitti varsinkin, kun isä sisaruksineen kokoontui mummulan pirtinpöydän ääreen kahvittelemaan.
Ihan älyttömän syvälle itseen pääsee, kun miettii omaa suhdetta leikkimiseen. Mahtavaa huomata, että minähän olen vieläkin ihan tuo sama. Olen ollut aina ”huono” leikkimään. Mutta minun leikkini on ollut sanoilla leikkiminen, huumori eikä niinkään seuraleikit ja -pelit. Minulle yhdessä tekeminen ja ryhmän jäsenenä oleminen taitaakin merkitä jonkinlaista leikkiä, joka herättää ilon.
Mitä sinä tavoitat, kun kosketat itsessäsi olevaa leikkivää lasta?
Minä kadotin ison osan naurustani rankkojen elämänkokemusteni myötä moneksi vuodeksi. Nauru alkoi palautua elämääni kuin salaa viime syksynä kahdessa ryhmässä, joiden jäsenenä sain olla. Piste ii:n päällä oli vanhan ystävän puhelinsoitto viidentoista vuoden takaa – kahden tunnin huutonauru taisi palauttaa minussa jotain alkuperäisasetuksille.
Miten oikeaan aikaan lapseni laittoikaan minut leikkikuurille. Olen päättänyt, etten päästä naurua enää elämästäni. Nauruhermolle aion antaa ruokaa säännöllisesti vaikka väkisin; Sami Hedbergiä, Fingerporia ja Kummelia vuorotahtia lääkkeeksi, jos sisäinen kuplinta meinaa laimentua.
Olisko tarvetta kuurille?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
