Yht’äkkiä on hiljaista. Roikumme veljeni kanssa päät alaspäin turvavöissä. Hetkeä aikaisemmin auto lähti heittelehtimään loskaisella pikkutiellä kääntyen ensin perä eteenpäin ja sitten ylösalaisin ojaan. Punainen Corolla liukui katollaan joitain metrejä, mutta pysähtyi onnekkaasti juuri ennen puhelinpylvästä. Rikkoutuneen tuulilasin sirpaleet jäivät auton ulkopuolelle. Kaikki tapahtui sekunneissa. Ja sitten oli hiljaista.
Pääsimme ryömimään sivuikkunasta ulos ja vasta pari minuuttia myöhemmin alkoivat polveni tutista. Sylissäni vaistomaisesti puristamani viulukotelo säilyi sisältöineen naarmuitta, eikä meille kummallekaan tullut pieniä mustelmia kummempia jälkiä. Ehdin vielä seuraavalla bussilla harjoituksiin ja konserttiin.
Kuva: Seppo Kemppainen, Vastavalo
Tapahtuneesta on jo yli 30 vuotta, mutta pystyn yhä palauttamaan mieleeni pieniä epäolennaiselta tuntuvia yksityiskohtia tuosta aamusta. Olin hiljattain täyttänyt 15 ja elämäni olisi voinut päättyä jo silloin. Onnea vai enkeleitä, kun kohdallemme osui tasainen oja eikä maantierumpu tai sähkötolppa? Elämän jatkuminen voi olla senteistä tai sekunneista kiinni.
Olen usein ajatellut olevani ”jatkoajalla”. Pari kertaa myöhemminkin henkeni on ollut ”hilkulla”. Sellainen auttaa pohtimaan, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Sitten kun tapahtuneesta kuluu enemmän aikaa, saattaa luisua suorittamaan arjen rutiineja. On niin helppoa unohtaa elämän ainutkertaisuus, vaikka jollain tasolla tietääkin jokaisen ohikiitävän hetken olevan ainoa lajissaan.
Näkökulman vaihtamisessa voi tapahtua perustavanlaatuinen muutos. Joskus elämä voi tuntua valuvan sormien välistä hukkaan. Jos omat päivät ovat enimmäkseen eilisen toistoa, saattaa kulua pitkiäkin jaksoja jolloin elämä ei maistu elämältä. Siitä voi seurata tylsistymistä tai stressiä, riippuen kokijan tavasta hahmottaa tilannettansa. Yksittäinen dramaattinen tapahtuma voi olla käänteentekevä ja havahduttava kokemus, ikäänkuin meille annettaisiin tilaisuus korjata kurssia. Samankaltaisen herätyksen voi tarjota myös taide-elämys; kirja, elokuva, teatterikappale tai konsertti.
Joillakin ihmisillä on upea kyky elää hetkessä. Se voi olla luontaista tai opeteltua. Pienet lapset osaavat usein havainnoida ympäristöstään mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kiireiselle aikuiselle kävelymatka lapsen kanssa voi olla yhdistelmä hoputtamista ja huolta myöhästymisestä. Kiireettömälle se voi tarjota mainion oppitunnin siitä, mitä kaikkea maan ja taivaan väliltä voi huomata. Itse keksityn laulusäkeen rallattaminen voi olla väsyneelle vanhemmalle puuduttavaa ja vastaantulevalle ohikulkijalle päivän paras piristys.
Ainutkertaisuuden löytämiseen arjen keskellä auttaa pientenkin rutiinien tekeminen tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Neurologisessa mielessä aivojamme stimuloi pienikin vaihtelu. Tutusta kulkureitistä poikkeaminen, ovien avaaminen heikommalla kädellä, asioiden tekeminen tavanomaisesta poikkeavassa järjestyksessä jne. Tällainen aktivaatio auttaa ja inspiroi luoviin ja kekseliäisiin ratkaisuihin muissakin tekemisissä.
Kokeilin juuri käyttää näppäimistöllä normaalin etusormijärjestelmäni sijaan vain nimettömiä ja keskisormia. Kyllä, se tuntuu erilaiselta. Aluksi hieman kömpelöltä, mutta erilaiselta. Samalla muistin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin mielenkiintoisen kirjan: Thinking fast and slow (Ajattelu nopeasti ja hitaasti). Yksi kirjan perusajatuksia on, että tekemällä asioita nopeimmalla mahdollisella tavalla, emme välttämättä saa aikaan parasta mahdollista lopputulosta, eikä tekoprosessikaan ole antoisin. Hidastamalla tahtia ja pohtimalla useita vaihtoehtoja, matkasta tulee huomattavasti mielenkiintoisempi ja lopputuloksesta palkitsevampi. Tämä pätee moniin asioihin sekä pienessä, että suuressa mittakaavassa.
Tämä päivä on itselleni erityisen merkityksellinen. Avioliittomme Mian kanssa on tämän kolumnin julkaisupäivänä kestänyt tasan 20 vuotta, monta tyyntä ja myrskyä, arkea ja juhlaa, vanhemmaksi kasvamista ja irti päästämistä, hulluttelua ja syvää yhteyttä. Suunnattoman kiitollisena kaikista näistä eletyistä vuosista toivon, että sinäkin voit tänään onnitella itseäsi siitä, että olet edelleen hengissä, sekä kaikista merkityksellisistä pienistä ja suurista asioista elämässäsi.
Toivottavasti tänään osaamme katsoa avoimin, lapsenomaisin ja kiinnostunein silmin, mitä mielenkiintoista elämällä on meille tarjolla juuri nyt, sekä tehdä valintoja, jotka tuntuvat merkityksellisiltä ja oikeilta vielä vuosien kuluttua.
Jos sinä olisit hetki sitten selvinnyt täpärästi ja naarmuitta varmalta kuolemalta, mitä tekisit seuraavaksi?
