Muistan lapsuudesta auktoriteetin, johon vedottiin kasvatuksessa useammin kuin joulupukkiin. Tuo mainitsemisen arvoinen taho, johon oli olennaista tehdä hyvä vaikutus, oli nimeltään ”naapurit”.
Kasvatusmenetelmän ydinviesti tiivistyi kysymykseen: ”Mitähän naapuritkin ajattelevat?”. Se ilmaistiin painokkaasti, kevyesti syyllistäen ja ehkä häpeillenkin, hieman kysyvästi mutta silti enemmän toteavasti. Ikään kuin naapurien ajatukset olisivat jo tiedossa.
Sovellus samasta ydinviestistä teini-ikäiselle kuului: ”Mitähän pojatkin ajattelevat?”. Eikä tarvinnut olla enää teinikään – ”poikien” ajatuksiin vedottiin kohdallani vielä ollessani reilusti yli parikymppinen. Pohtiessani elämänvalintojani minun olisi kuulemma pitänyt olla huolissani siitä, vieläkö minut joku huolii. Eipä tullut mieleenkään.
Riittävien toistomäärien jälkeen lapsi – ja miksei aikuisempikin – alkaa vähitellen uskoa, että naapurien (ja poikien) ajatuksiin voisi teoillaan vaikuttaa. Toinen vahva ennakko-oletus oli se, että naapurien (ja poikien) minusta muodostamalla käsityksellä olisi jotakin merkitystä. Lopulta sitä pienessä mielessään huomaamattaan laskee yhteen, että naapurit + pojat = kaikki ihmiset. Heidän mielipidettään varten minä täällä elän ja olen, eikö?
Tottakai toimiva yhteiselo vaatii jonkinlaisia sosiaalisia normeja ja niiden noudattamista. Satakymmenenprosenttinen vapaus ja vallattomuus ei välttämättä onnistuisi. Mutta jos lakkaisimme huolehtimasta, mitä muut meistä ajattelevat, ja lakkaisimme tuomitsemasta muita silloin, kun he poikkeavat omista ihanteistamme, meiltä vapautuisi käsittämättömät määrät energiaa.
Mitä väljemmät mielikuvat meillä on ”oikeanlaisesta elämästä”, sitä vähemmän kuluu aikaa ja voimia toisten tekemisten taivasteluun sekä epäonnistumisten ja ulkopuolelta tulevien tuomioiden pelkäämiseen.
Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset ajattelevat mitä ajattelevat. Jos joku haluaa ajatella minusta hyvää, hän löytää siihen syyn. Jos hän haluaa ajatella pahaa, siihenkin varmasti löytyy syy. Kyse ei ole minusta vaan siitä, millaisten linssien läpi hän haluaa katsella minua ja tekojani.
Eivätkä naapurit tai pojat luultavasti mieti minua ollenkaan niin paljon kuin lapsuudessa opin luulemaan. Nyt ymmärrän, että heillä on varmaan parempaakin tekemistä. Mutta pienistä, harmittomista, lapsille viljellyistä lausahduksista voi kasvaa kokonainen uskomusten vyyhti, joka saa ihmisen asettautumaan mahdollisimman harmittomaan muottiin. Sellaiseen, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi mitään pahaa.
Pahoittelut naapureille (ja pojille), mutta siihen muottiin en enää mahdu.
Lisää uskomuksista, niiden voimasta ja niistä vapautumisesta voit lukea Katrin uutuuskirjasta Sinun tarinasi voima – vapaudu vanhasta ja uskalla loistaa.
Kuva: 123rf.com
