Syksy, luonnon runsaudensarvi

Syksy. Ikkunan alla punaiset ja mustat herukat odottavat poimijaa. Kasvimaa on täynnä värikästä syötävää: vihreää salaattia, tummemman vihreää lehtikaalia, oransseja porkkanoita, kyssäkaalin vaaleita palloja. Siellä täällä kukkivat kehäkukat silmien ilona ja tuholaisten torjujina. Kehäkukan keltaiset terälehdet kuivaan väriksi ja lisäravinteeksi levitteeseen, jota teen voista, öljystä ja vedestä.  Keväällä kasvimaata tehdessäni sain idean kylvää siemenet kolmion muotoisiin riveihin. Kuvittelin, miten pääsen kasvien kasvaessa ihailemaan niiden muodostamia geometrisiä kuvioita; silmänruokaakin siis ajattelin.

Kesäaamuisin poimin pihalta voikukan, poimulehden ja vuohenjuuren lehtiä voileivän päälle. Kerään nuoria nokkosia ruokiin ja kuivaan niitä myös talven varalle. Toisinaan mietin, että miksi laittaa kasvimaata, kun luonto tarjoaa antimiaan runsain mitoin muutenkin ja vaivaa näkemättä. En kuitenkaan voi olla kylvämättä, vaikka se tietää ahertamista koko kesäksi. Lapsena kasvimaan kitkeminen oli maailman ikävintä puuhaa. Aikuisena opin pitämään siitäkin askareesta. Aamuisin kun maa on vielä yön jäljiltä kosteaa, on suorastaan nautinto tuntea miten rikkaruoho lähtee maasta juurineen ja käden jälki näkyy heti puhtaana multana rivien välissä. Kesän vihreät tuoksut ja lintujen liverrys ympärillä on mukava ahertaa kasvimaalla.

Syksy on lempivuodenaikani, silloin saan nauttia työn tuloksista.

Makeilta maistuvat kasvimaalta juuri haetut porkkanat, perunat ja kaikki muut maan antimet.  Ne ovat kirjaimelliseti lähiruokaa, kun matka kasvimaalta keittopataan on todella lyhyt. Myös metsä tarjoaa monenlaisia antimiaan kitsastelematta. Suopursuvarvikon helmoissa on mustikkasato painunut melkein sammaleeseen.

Siinä kumarrun ja poimin litrakaupalla ihanan sinisiä marjoja talven vitamiineiksi. Kotiin palattua teen kuitenkin ensiksi mustikkamaitoa, sitten leivon mustikkapiirakkaa ja kutsun ystävän iltakahville. Siinäpä jutellessa aika kuluu – ja mustikkapiirakka. Maailma ympärillä tuntuu entistä valoisammalta. Oikein odotan puokukoiden kypsymistä, niiden tummanpunaisia terttuja vihreillä mättäillä.

Toisinaan lähden sienikorin kanssa metsään ja etsin kanttarelleja. Ne leikkivät kuurupiiloa keltaisten koivunlehtien seassa.  Vielä oikein myöhällä syksyllä maan jo kuurassa ollessa maassa kasvaa urheasti pienten suppilovahveroiden joukko.

Suurenmoista energiaa antavat syksyn ruskan värit. Pihalla pihlajat ja vaahterat loistavat punaisina ja keltaisina aamuauringossa. Maahan pudonneet vaahteran lehdet ovat inspiroineet moniin leikkeihin ensin omien, sitten naapurin lasten ja myöhemmin  lastenlasten kanssa. Kuivat, värikkäät ja isot lehdet kutsuvat kaivautumaan piiloon niiden alle tai heittelemään niitä toisten päälle. Suuri on houkutus tällä mummolla leikkiä lehtikasoissa ihan yksikseenkin, sillä tunnen herkästi luonnon energioiden hyvää tekevän vaikutuksen.

Toisinaan kuvitelmissani vietän vanhuutta pienessä harmaassa mökissä, joka on vuorenrinteellä jossain lämpimässä maassa. Ikkunasta näkyy meren aava ja pihalla on hedelmäpuita ja pieni kasvimaa. On tuoretta syötävää lähes ympäri vuoden. Ihanaa! Mutta missä lähimetsän mustikat, kantarellit ja suppilovahverot?

Entäpä ystävät? He ovat jääneet kauas Suomeen. Kenet kutsuisin iltakahville, nauttimaan tuoreista herkuista ja rupattelemaan maailmaa valoisammaksi?

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: