Viime kolumnissani kerroin avioerostani ja siihen liittyvistä tuntemuksistani. No, vähän samalla teemalla nyt aloittelen pohdintaani. Mikko Paloranta, edesmennyt Hidasta elämää –kolumnisti, totesi minulle, kun kerran kahvilla istuskeltiin ja kerroin, että olen eronnut: ”Ai, teillä on siirrytty kevennettyyn perhemalliin”. Ja sai minut tietysti nauramaan. Lause kevensi isoa asiaa siinä kohtaa juuri sopivasti.
Paljon seuraan erilaisia keskustelupalstoja ja kuten olen ennenkin todennut, saan työssäni kuulla paljon ihmisten tarinoita. Oman prosessini lomassa olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten meistä niin moni kokee elämänsä tavalla tai toisella hyvin raskaaksi. Kuljemme uuvuksissa ja yritämme pitää pään pystyssä, vaikka väsyttää ihan tolkuttomasti. Niskaa, hartioita ja selkää särkee liika vastuu ja tunne päivästä toiseen selviytymisestä. Kärsimyskruunu on painava.
Jollain lailla siihenkin tottuu, että vetää raskasta kivirekeä perässään vuositolkulla. Varsinkin tietysti silloin, jos se kivireki on jo sieltä lapsuudenkodista lahjana annettu; pakko ja velvollisuus ja tapa elää tätä elämää. Kivireen olemassaolo täytyy tietysti tunnistaa ennen kuin sille voi alkaa tehdä jotain.
Mitkä kaikki asiat sinun elämässäsi tuntuvat raskailta ja vaativilta?
Itse heräsin oman kivirekeni olemassaoloon ihan hetki sitten. Minut herätti huomio siitä, että iloni oli kadonnut. Rosen-terapeutti löysi minun leuastani naurunapin! Että teki hyvää nauraa! Tätä lisää, oli ensimmäinen ajatukseni – opetan itseni nauramaan taas. Elämä on vakavaa joo, mutta ei niin vakavaa, että nauru unohtuu.
Mikä kutittaa sinun nauruhermoasi?
Palaan vielä tuohon keventämiseen. Sitä voi rohkeasti ja rehellisesti katsella omaa elämäänsä ja todeta ne kohdat, joissa kaikki ei ole kohdillaan. Minä pohdin tällä hetkellä sitä, minkä kaiken annan rajoittaa omaa vapauttani. Työn alla ovat parisuhde, työ ja asuntoasiat. Ja aion keventää kaikessa, mihin itse pystyn vaikuttamaan. Jo pelkkä ajatus ja pienet korjausliikkeet antavat tunnetta siitä, että olen oman elämäni suunnannäyttäjä.
Minulla on vapaus ja vastuu valita oman elämäni laatu. Enkä halua enää odottaa, tuntuu siltä, että haluan tehdä oikaisuliikkeet nyt enkä huomenna. Minä jouduin eroamaan, saan alkaa toteuttaa unelmiani työn osalta ja teen asumiseen liittyviä isolta tuntuvia päätöksiä. Vapauttani rajoittaa se, että joudun pelkäämään, etten pärjää henkisesti tai taloudellisesti. Tässä kohtaa elämääni haluan valita keveyden.
Omistan tämän tekstin eräällä viehättävälle ja rohkealla opiskelijalle(ni), joka eräässä opetustilanteessa sanoi, että hänen tekisi mieli mennä tuolle kadulle huutamaan, että ”ELÄKÄÄ”! Itse vastasin tuohon, että minun tekisi mieli huutaa, että ”ÄLKÄÄ PELÄTKÖ!” Ja siinä samassa tunsin, että juuri nuo kaksi huutoa olivat juuri ne kaksi, jotka itse tarvitsin ja jotka minun tulisi muistaa aina, kun nauru uhkaisi jälleen kadota.
Paulo Coelho kirjoittaa: …”Silloin kun toimit, ole kuin hiljaa virtaava joki ja jättäydy suuremman voiman vietäväksi. Luota siihen, että pystyt.”
