Istuin ystäväni kanssa keittiön pöydän äärellä keskustelemassa. Silloin 2-vuotias poikani tuli pyytämään jugurttia. Sanoin, että jääkaapissa on ja jatkoin jutustelua. Huomasin ystäväni kiemurtelun, kun hän katseellaan seurasi, miten poikani juuri ja juuri ylettyi avaamaan jääkaapin, huomatakseen ettei ylety ottamaan purkkia.
Pieni poikani vaivalla raahasi oman tuolinsa pöydän ääreltä jääkaapin eteen. Juuttuipa tuoli mattoonkin matkalla, mutta hyvin poika selvitti ansan. Ystäväni ilme kertoi, ettei hän kestäisi enää kauaa tätä, vaan haluaisi jo päästää pojan pinteestä ja antaa pojalle jugurtin.
Poikani kiipesi haparoiden tuolinsa päälle, vain huomatakseen, että oli ihan oven edessä, eikä siksi saanut avattua ovea. Hän kiipesi alas, siirsi tuolia ja lähti kapuamaan uudelleen. Ovi aukesi ja jugurtti oli hänen! Poika toi jugurtin pöydälle, raahasi tuolin takaisin pöydän eteen ja kiipesi tuolille istumaan.
Lusikka.
Poika tuolilta alas ja laatikosta lempilusikka. Takaisin tuolille. Viisi minuuttia sitkeää äheltämistä, että sai jugurtin kannen avattua. Kun poika oli syönyt jugurtin, hän vei sen roskikseen, heitti lusikan altaaseen ja huikkasi iloisesti ”Kiitos!”
Ystäväni hämmästeli vuolaasti 2-vuotiaan taitoja, minä en. En kiitellyt enkä ylistänyt, miksi olisin? Tämä kaveri halusi tehdä aamupalansakin itse, ihan kuten isosisaruksensakin tekivät.
Olen tehnyt kaikkeni lasteni eteen noin kaksivuotiaaksi asti, mutta sen jälkeen olen ollut laiska palvelemaan heitä. Laiska rakkaudesta itseäni ja heitä kohtaan. Kutsun itseäni joutilaaksi vanhemmaksi Tom Hodgkinsonin kirjan mukaan.
.Lapsella on ihailtava halu oppia ja kokea maailmaa joka solulla. Lapselle maailma on satumainen paikka, täynnä ihmeitä, nähtävää ja koettavaa. Lapsi uskoo. Hän uskoo itseensä ja voimiinsa, rajattomaan ja yltäkylläiseen elämään, missä mikä vain on mahdollista. Rima on korkealla jo syntymästä asti.
Vastasyntynyt osaa itse ryömiä äidin vatsalta äidin rinnalle asti saamaan ravintoa. Luonto on suunnitellut sen niin. Matkaan voi mennä tuntikin, mutta mihin vauvalla on kiire? Tässä on vanhempien ensimmäinen mahdollisuus todeta vauvansa viisaus ja osaaminen. Vaikka olisikin suuri halu auttaa vauvaa, nostaa hieman ja tehdä se vauvan puolesta, vanhempien kärsivällisyydellä ja luottamuksella vauva saa ensimmäinen onnistumisen ja oman voiman kokemuksen jo heti syntymänsä jälkeen.
Vanhemmat haluavat lapsellensa sujuvan ja helpon elämän. He tekevät lapselle kaiken valmiiksi ja ovat valmiita vääntymään vaikka minkälaiselle solmulle, että lapsella olisi kaikki hyvin. Miksi lapsen rima asetetaan niin alhaalle ja miksi lapsi vielä autetaan hyppäämäänkin sen yli?
Helposta elämästä lapsi ei saa oppeja ja kokemuksia. Lapsen luottamus omaan voimaansa katoaa, jos ympäristö jatkuvasti viestittää, ettei hän osaa tai pysty. Lapsi voi passivoitua, laiskistua ja muuttua pelokkaaksi kohdatessaan haasteita. Ymmärtämällä, että jokainen tappio, riita, suru, ilo ja onnistuminen on suuri opetus ja lahja lapselle, vanhemmat voisivat lopettaa liian huolehtimisen ja he voisivat vapautua nauttimaan vanhemmuudesta.
Vanhempien on vaikea luottaa lapsensa voimaan, jos he ovat hukanneet omat voimansa. Omat voimat voivatkin olla vähissä, jos vanhemmat ovat tauotta täyttämässä kaikkia lapsen tarpeita ja palvelemassa häntä, laiminlyöden tyystin oman hyvinvointinsa ja omat tarpeensa.
Työssäni keskitynkin vanhempien voimaannuttamiseen. Jos me vanhemmat uskomme voivamme saavuttaa mitä vain, on meidän helppo uskoa niin lapsistammekin. Jos emme pelkää, emme pelkää lastemmekaan puolesta. Jos hyväksymme itsemme täydellisesti, on meidän helppo hyväksyä lapsemmekin. Jos luotamme siihen, että elämä tuo meille opetuksia juuri oikealla hetkellä, voimme uskoa lastemmekin olevan yhtä satumaisella matkalla.
Toivon lasteni elävän mahdollisimman tunne- ja tapahtumarikkaan elämän. Uskon lujasti, että jokainen sielu on tänne maailmaan tullut kokemaan aivan tiettyjä asioita. Hymyillen seuraan millaisia ihmisiä ja tapahtumia lapseni vetävät puoleensa. On mielenkiintoista miettiä mitä heidän olisi tarkoitus oppia juuri tuolta ihmiseltä ja miksi. Hyväksyn, jos aika ei ollut vielä oikea oppimiseen ja taas hymyilen, kun asia heille jälleen esitellään oppiläksyksi. Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa ja minun työni vanhempana on lujittaa lapsen uskoa hänen omista voimistaan.
Luottamalla elämään ja sielujen suurempaan suunnitelmaan olen saanut vapauden pelosta. En pelkää lasteni puolesta ja annan heidän asettaa itse itselleen tavoitteita ja rajoja ikätasonsa mukaisesti. Tärkein tehtäväni on rakastaa ja antaa heidän elää mahdollisimman vapaana ja luottavaisena. Olen vierellä, hyväksyn sen mitä on ja rakastan sydän puhkuen. Elän täysillä omaa elämääni ja näytän lapsilleni, ettei vanhemmuus ole raatamista.
Voin vaikuttaa laiskalta ja välinpitämättömältä, mutta olen kaikkea muuta. Joutilaan vanhemman onni tulee lujasta uskosta siihen, että lapsi selviää ihan kaikesta, juuri kuten on tarkoitettu. Pidetään rima korkealla!
