Kuoleman kaunis kosketus

Viimeisellä vuoteellaan äiti hymyilee lapselleen ja sanoo hiljaisella lämpimällä äänellä: ”Olen kiitollinen, että olen saanut ruokkia teidät”. Edessäni on pitkän sairauden uuvuttama, hauras linnunluinen hahmo. Hetken hereillä, hetken unessa, pitkiä jaksoja jossain unen ja valveen välimaastossa.

Heikki Tuuli syyskuu 2

On aikaa ajatella, aikaa muistella.

Vielä kaksi viikkoa sitten muistelimme yhdessä menneitä, hyräilimme muistotilaisuuteen tulevan laulun säveliä ja etsimme muistin kätköistä oikeita sanoja säkeistöihin. Jutustelimme ja välillä vain olimme hiljaa. Hetkittäin jopa vitsailimme. Lähtiessäni halasimme tietoisena siitä, että seuraavaa kertaa ei ehkä tulekaan.

Nyt hyvää tarkoittavien sanasikermien tulva tiivistyy mielessäni muutamiin lauseisiin. Pulputtava yrittäminen ja omaa helpotusta hakeva vouhotus väistyvät taka-alalle.

Jäljelle jää läsnäolo, huomaavaisuus, hyväksyntä, kanssakulkeminen, myötäeläminen ja irti päästämisen pelottava hallitsemattomuus. Kiitollisuus ja mystinen luottamus.

Suru kurkistaa jo nurkan takaa. Mitä jäi tekemättä? Mitä jäi sanomatta? Kuinka usein korvieni välissä jäkättävä kriitikko sai valitsemaan sen vähemmän kauniin tavan toimia?

Viikkoa myöhemmin vuoropuhelu on ohi. Jäljellä on kosketus, kuunteleminen, pienet eleet ja ilmeet.

Pitkittynyt kipu herättää kysymyksiä kärsimyksen mielekkyydestä ja tarkoituksesta. Armottomalta tuntuva aikalisä antaa kuitenkin meille muille tilaisuuden valmistella itseämme väistämättömään, mahdollisuuden kohdata elämän ainutkertaisuus ja rajallisuus tässä ulottuvuudessa. Samalla pintaan nousee tarve tarkistaa oman polun suunnan mielekkyyttä ja arvovalintoja.

Vielä yksi päivä ja yksi ilta. Katkeileva hengitys ja kiivas syke kaulavaltimossa. Kipulääke. Hiipuminen.

Yö. Vuorokausi vaihtuu. Kaikki hidastuu. Ilma ympärillämme tiivistyy. Väri alkaa kadota kasvoilta.

Pysähtyneisyys. Loppu. ”Hyvää matkaa…” Hiljaisuus.

Kuoleman kaunis hipaisu tuntuukin paradoksaalisesti juuri oikealta, jopa helpottavalta ja samalla niin järisyttävän peruuttamattomalta.

Näyttökuva 2015-09-21 kohteessa 0.29.07

Ajan yössä nukkuvan Nummelan läpi. Ympärillä kaikki jatkuu kuten ennenkin. Ja silti – kaikki on muuttunut hieman erilaiseksi. Vai muutuinko minä?

Aikaisin seuraavan aamun kirpeässä usvassa seuraan katseellani hanhien syysmuuttoa. ”Hyvää matkaa…” Väsyneillä, kuivaksi tihkuneilla silmilläni näen ristikkäin mieleeni tallentuneita kuvia ja järven rantamaisemaa.

Pienten asioiden tekeminen kaikessa rauhassa tuntuu merkitykselliseltä.

Mihin meillä onkaan niin kauhea kiire? Sinne, minne lopulta olemme menossa, ehtinee hitaastikin.

In memoriam Pirjo Ali-Mattila 1941-2015

 

Älä elämää pelkää,
 älä sen kauneutta kiellä. Suo sen tupaasi tulla, tai jos liettä ei sulla,
 sitä vastaan käy tiellä, älä käännä sille selkää. Älä haudoille elämää lymyyn kulje: Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä, 
älä viipyen menneen rauniolla
 nykyhetkeä häädä. Suo jääneen jäädä,
 suo olleen haudassa olla, tulevaa koe vastaan mennä. Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
 On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano: ”Tämä on iäti minun.” Elon maljasta juovu, taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu. On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano.

Elä pelotta varassa yhden kortin: Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Kuvat: Syyskuu, Heikki Tuuli & Höyhen, M. Bland


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: