Mitä on vapaus? Sanoisin, että minulle vapaus on sitä, että voin juosta, kävellä tai pyöräillä paikasta toiseen. Vapaus on myös valinnanvapautta: minulla on tieto mahdollisuudesta lähteä esimerkiksi torikahville ilman esteitä – vaikka en menisikään. Vapaus on sitä, että voin tehdä työtä, joka on minulle tärkeää. Vapaus on sitä, että kalenteri ei vie minua vaan minä vien kalenteria. Vapaus on lomassa. Vapaus on myös hiljaisessa hetkessä laiturin nokassa ja hyöhenen lennossa taivaalla.
Vai onko tuo vapautta? Olenko riippuvainen eteeni tuoduista tilanteista, jotta voisin kokea olevani vapaa? Esitin tuon kysymyksen eilen itselleni, kun pääsin pitkästä aikaa lenkkipolulle ja kehossani virtasi suuri määrä vapausenergiaa (toisin sanoen ”meni kylmikset”). Tunnustellessani vapauden tunnetta kehossani ymmärsin, että mieleni on ankkuroinut vapauden tunteen mainitsemiini hetkiin. Vapaus ei oikeastaan ole niissä hetkissä, vaan siinä leimassa, jonka olen joskus niihin liittänyt.
Jos liitän vapauden vain ja ainoastaan tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin, on vaikea kokea vapautta, kun ei pääse liikkumaan, kun ei ole varaa torikahviin, kun ei voi tehdä juuri siinä hetkessä itselle tärkeää työtä tai istua laiturin nokassa kaikessa rauhassa, lomalla.
Asiaa lenkillä mietiskellessäni ja täydellisessä vapauden tunteessa surffatessani vastaani tuli ystävä, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli talven alusta saakka istunut MS-taudin takia pyörätuolissa. Hänen olemuksensa loisti, koska hän koki olevansa niin vapaa: hän pääsi vihdoin ulos – ja kaikki oli mahdollista!
Kun jatkoin matkaa, olin yhä vakuuttuneempi siitä, että vapaus on ennen kaikkea mielentila. Se on sellainen mielentila, jonka voisin ankkuroida mihin tahansa hetkeen – jos kerran olen joskus aikoinaan sen osannut ankkuroida muutamiin, minulle vapautta edustaviin hetkiin.
Samassa hetkessä musiikin seasta piippasi viesti: vapauden joogaa ohjaava ystäväni kirjoitti, että jos satun juoksemaan hänen työhuoneensa ohi, hänellä on minulle tuliainen. Mikä sattuma, olin juuri juoksemassa hänen työhuoneensa ohi. Piipahdin sisään. Hän oli tuonut minulle tuliaisiksi… Arvaatteko jo mitä? Kaulakorun, jossa oli höyhen.
Minusta alkoi tuntua, että vapaus on sitä, etten juokse pelon teitä, seuraa uskomusten liikennemerkkejä, tuijota pakon aikataulua enkä laske suoritteiden kilometrejä. Vapaus on sitä, että tein tai olin missä tahansa, ymmärrän, että kaikki on koko ajan mahdollista. Aina on mahdollista ottaa ensimmäinen askel, tai viimeinen johonkin tiettyyn suuntaan, aina on mahdollista vaihtaa suunnitelmaa ja reittiä. Aina on mahdollista ottaa elämä vastaan niin ihmeellisenä kuin se on tullakseen, hetki hetkeltä, aina uudelleen.
Vapaus on sitä, että antaa elämälle mahdollisuuden yllättää.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
