Minulla on addiktio, riippuvuus, jota ilman en pärjää. Elämä ei tunnu täydeltä eikä olo eheältä ellen saa sitä joka päivä vuoden ympäri. Olen riippuvainen luonnosta.
Luonto on minulle ystävä, joka ei petä koskaan. Jokainen kerta luonnon kanssa antaa minulle rauhallisen, rentoutuneen ja onnellisen olon. Ei ole väliä mitä luonnossa teen, sillä koen itseni aina elpyneeksi ja voimaantuneeksi luonnossa viettämäni ajan jälkeen. Voin täysin allekirjoittaa Maailman terveysjärjestön WHO:n lausunnon luonnosta: “Ihmiset ovat riippuvaisia luonnosta ja ihmiset tarvitsevat luontoa”.
Luonto suo minulle ja muillekin ainutlaatuisen henkisen lepopaikan. Missä muualla ärsykkeiden määrä ja aistikokemukset ovat juuri oikeanlaisia? Puiden lehdet liikkuvat tuulessa, vesi virtaa, linnut lentävät ja laulavat. Missä muualla levon tunne leviää sisään automaattisesti, pakottamatta?
Tutkijatkin ovat jo tämän havainneet ja todenneet, että luontoympäristöt miellyttävät, kun ihmiset ovat stressaantuneita tai henkisesti väsyneitä. Stressaantunut ja masentunut ei elvy kauppakeskuksen hulinassa ja melussa. Hän kaipaa rauhallisempaan miljööseen, ja siihen luonto on täydellinen.
Surevallekin luonto tekee hyvää. Mänty tai kallio eivät imuroi energiaa, vaan antaa sitä. Oman nimikkopuun runkoa vasten voi rauhassa itkeä tai etsiä elämäänsä uutta suuntaa metsäpolkua kulkemalla. Jo pelkkä luonnossa oleminen elvyttää. Mutta jos luonnossa liikutaan, sekin on vaivattomampaa. Saman tehoinen liikunta nimittäin koetaan kevyemmäksi luonnossa kuin sisätiloissa.
Luonto rauhoittaa ja tyynnyttää
Sitäkin on tutkittu, että keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivät lapset pystyvät keskittymään paremmin luonnossa. Oppi menee luontoympäristössä paremmin perille kuin luokkahuoneen pulpetissa tai luentosalissa. Miksi aina pitää istua kun opiskellaan – ja vielä sisällä?
Miksi luontoa ei voisi hyödyntää oppimisalustana muissakin aineissa kuin biologiassa? Miksi vaikkapa kieliä, kotitaloutta, kuvaamataitoa ja terveystietoa ei voisi opetella luonnossa? Ja kun moni yskii keuhkojaan pellolle homekouluissa, miksi luontoa ei käytetä väistötilana? Raitista ilmaa ja hyvää oloa homemyrkkyjen sijaan! Jos joku alkaa paasata tähän EU-direktiiveistä ja ongelmista luovien ratkaisujen sijaan, ei kyllä kiinnosta. Luonto lisää tutkitusti luovuutta – niin opettajien, virkamiesten kuin kunnallisten päättäjienkin.
Luonnossa mieli lepää ja rauhoittuu, syke ja verenpaine laskevat ja stressihormoni kortisolin pitoisuus romahtaa. Kun luonnossa liikutaan, motoriikka ja tasapainoaisti saavat miellyttävää haastetta. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että luonnossa liikkuminen on uudistavampaa ja palauttavampaa kuin sisätiloissa liikkuminen.
Entä terapiaistunto, kumpi tuntuu hoitavammalta: ikkunaton karu huone, jossa puhutaan mielenterveydestä vai huone, jossa on viherkasveja ja luontonäkymä ikkunasta? Jos luonto hoitaa mieltä jo pelkän kuvan tai kasvin katselulla, miksi terapiaa ja opetusta ei järjestetä mieluummin luonnon lähellä, itse luonnossa tai tuoda luontoa sisälle?
Veikkaanpa, että masentunut ahdistuu enemmän katsellessaan ikkunattoman huoneen nurkkia ja kokee olonsa elpyneemmäksi luontoa katsellessaan. Onneksi viisaitakin psykologeja jo löytyy, jotka käyttävät hoitotyössään luontoa.
Kun lapseni olivat pieniä, nautimme paljon yhteisistä lukuhetkistä takan ääressä. Syksyn ja talven pimeyden keskellä yksi lempikirjoistamme oli F.H. Burnettin Salainen puutarha, joka yhä edelleen on minulle yksi rakkaimmista teoksista. Kirja kuvaa luonnon parantavaa ja eheyttävää vaikutusta. Siinä fyysisesti ja psyykkisesti laiminlyödyt, sulkeutuneet ja äksyilevät 10-vuotiaat serkukset Colin ja Mary elpyvät eläviksi, empaattisiksi ja onnellisiksi lapsiksi luonnon avulla. Vuonna 1909 ilmestynyt teos on aistien ilotulitusta. Teos hivelee näköä, kuuloa, tuntoa, makua ja hajua. Lukija tuntee tuulen ihollaan, koskettelee lämmintä ja kuohkeaa multaa, tuoksuttelee kevään ensimmäisiä ruusunnuppuja… Kirja on täynnä luonnon lumousta, taikaa, jonka jokainen tässäkin ajassa elävä voi kokea ja tuntea halutessaan.
Salainen puutarha on ollut tärkeä teos jo lapsesta asti. Nuorena luonnonsuojelijana kirjaa lukiessani opin serkusten ystävältä Dickonilta maan möyhentämisen, nuuhkimisen ja nauttimisen viisauden.
”Mullan haju on parasta maailmassa, se ja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle, heittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista pisaroimista kanervikolle ja haistelen haistelemistani.”
Nykyajan aivotutkijatkin arvostavat mullan nuuhkimista ja möyhimistä. Mullassa kun on mielialaa kohottavia Mycobacterium vaccae -bakteereita. Multaa möyhittäessä bakteerit vapautuvat ilmaan ja niitä hengitettäessä aivot alkavat tuottaa mielihyvää kohottavaa serotoniinia.
Luontoon addiktoituneena ihmisenä sanon, että luonnossa oleminen ja luonnon tuominen kotiin kasveina, kivinä, kuvina, tuli- ja vesielementtinä kannattaa ehdottomasti niin fyysisen kuin psyykkisen terveyden tähden.
Tämän päivän arjen ympäristöt: päiväkodit, koulut, työpaikat ja kauppakeskukset ovat niin täynnä aivoja kuormittavia elementtejä, että niin lapset kuin aikuisetkin tarvitsevat elpymistä, rentoutumista ja rauhoittumista. Luonto tarjoaa sitä joka päivä ihan ilmaiseksi.
