Kumpi on kuriton sukupolvi?

”Antakaa lasten olla kurittomia”, otsikoi Helsingin Sanomien Jani Kaaro kolumninsa. Arvostan Kaaroa, ja hänen kolumnissaan on kaunis perusajatus. Päätelmistä olen kuitenkin toista mieltä.

Kyse on tosiaan aikuisista, ei lapsista. Lapsissa ei yleensä ole mitään vikaa, mutta kasvatustavoissa on – tästä olemme samaa mieltä.

Mutta minun mielestäni lasten ei kannata antaa olla kurittomia.

Olen nyt melko mustavalkoinen, mutta jos kasvatusasioista yrittää puhua käsitteellisesti, on mutkia vedettävä hieman suoraksi. (Lopultahan jokainen lapsi ja jokainen vanhempi on yksilö, joka ymmärtää ja kommunikoi eri tavalla…)

Lapset tarvitsevat rakkautta – ja kuria. Aika moni kasvattaja allekirjoittaa väitteen, että lapsi tarvitsee rajat. Hän tarvitsee raamit, joiden sisällä mellastaa: turvallisen ympäristön, jossa kokeilla omia ulottuvuuksiaan ja kasvattaa itsetuntemustaan, eikö niin?

Itsensä tunteminen, oman tahdon tunnistaminen ja ilmaiseminen, on kenties tärkein asia, jonka kasvatus voi antaa arvojen lisäksi. Se on vankka peruskivi, selkäranka, johon on hyvä nojata missä tahansa elämäntilanteessa.

Juttelin viime viikolla erään pienen yläasteen koulukuraattorin kanssa. Puhuimme ehkäisevästä nuorisotyöstä, siitä, mitä nuorten ongelmien kanssa työkseen painivat ajattelevat. Kuraattori kertoi tapaavansa päivittäin ihania, vastuuntuntoisia ja reippaita nuoria. Mutta myös ongelmia on jatkuvasti enemmän. Kun kysyin, mistä se johtuu, hän totesi: kunpa nuoret söisivät kunnolla ja nukkuisivat hyvin.

Syöminen ja nukkuminen – melko perustavanlaatuisia asioita. Huono ravinto ja liian vähäinen uni johtavat huonoon keskittymiseen, kiukutteluun ja pahantuulisuuteen. Joko vanhemmat eivät tätä ymmärrä tai he eivät saa lapsiaan tottelemaan. Kuraattori kallistui jälkimmäiseen, sillä auktoriteettiongelmiin törmätään jatkuvasti myös kouluissa.

Vanhemmat haluavat olla lastensa kavereita, eivätkä niitä ikäviä tyyppejä, jotka aiheuttavat pettymystä  – kunnes vanhemman kiukku kuohuu yli. Eikä sillä tavalla valitettavasti luoda niitä turvallisia rajoja.

Lasten kurittomuutta on ihan tarpeeksi, eikä sen salliminen ole vastuullista vanhemmuutta. Mielestäni ongelma on kurittomissa vanhemmissa. Siinä, että äiti tai isä ojentaa lasta raivon vallassa sen sijaan, että kykenisi suhtautumaan asiaan pitkäjänteisesti, neutraalisti ja opettamaan niitä viisaita sanoja, joita Kaartokin peräänkuuluttaa. On vanhemman tehtävä ottaa vastuu oman päänsä sisällä kuuluvasta ”kiukkuisesta äänestä” ja selvittää se.

Tätä ei voi oppia kolumnista tai kirjasta lukemalla, vaan se tulee vain omasta sitoumuksesta ja jatkuvasta harjoittelusta. Kukaan ei ole täydellinen ja jokainen ärähtää lapselleen joskus, mutta eri asia on, ymmärtääkö vanhempi, ettei tämä kiukku oikeasti johdu lapsen käytöksestä, vaan jostakin aivan muusta.

Käytännön kysymys: miten tätä harjoitellaan?

Konsteja on taatusti monia. Minä harjoitan neutraalia mieltäni päivittäisellä meditaatiolla. Kolmevuotiaan uhman keskelle on silti helppo upota.

Olen valinnut meditaatiossa käyttämäni, minua syvästi rauhoittavan mantran, jota hyräilen ja hengittelen, kun eniten kaipaan voimaa. Myös kasvojen rentouttaminen on oikotie mielenrauhaan. Muutaman sekunnin aikalisä, ja sitten uudella tarmolla ja rauhalla tilannetta selvittämään. Olen huomannut, että usein kahden vaihtoehdon antaminen toimii. Lapsi saa itse päättää, kumman ottaa.

Joskus on toki tilanteita, joissa kirjastosta kotiin lähtemisestä on neuvoteltava kevyellä painilla, mutta sekin pitää tehdä rakkaudella: näyttäen rajan ja kunnioittaen lasta, joka sitä lopulta tottelee. Pitäen oman päänsä kylmänä ja sydämensä lämpimänä.