Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Olin viime viikot lomalla. Ehdin kohdata kaikenlaista menneisyydestäni ja haaveilla tulevaisuudestani. Kävin joogassa, jossa ennen kävin. Konserteissa, jossa en ollut ennen käynyt. Marraskuisessa Suomenlinnassa, elokuvissa ja järven rannalla leikkipuistossa. Yhtäkkiä kesken joogatunnin oivalsin itsestäänselvyyden: meillä jokaisella on oma kultainen keskitiemme.
Olin jotenkin mustavalkoisesti yhdistänyt kultaisen keskitien tasapaksuun ja rohkeudettomaan elämään. Mutta: ei olekaan yhtä ulkopuolelta määriteltyä keskitietä, vaan jokaisen oma sisäinen kultainen keskitie. Eikä kultaisen keskitien edes tarvitse olla tie, vaan vaikka meriväylä tai vielä löytämätön väylä. Ja tämän väylän etsiminen vaatii rohkeutta, äärimmäisyyttä, tyytymistä ja itsekkyyttä.
Kultaisen keskitienkin talsiminen on usein riittämätöntä ja syyllistävää joustamista. Vaikeissa tunnekuohuissa sitä epäilee ja toivoisi hieman helpompaa väylää. On absurdia, että tasapainoon hakeutuminen vaatii välillä niin paljon työtä.
Oma kultainen keskitieni ei sijoitu mitenkään keskelle vaan välillä jompaan kumpaan laitaan, keskitietä epävarmasti, mutta selkeästi hapuillen. Toinen äärimmäisyys voisi olla sotatoimialueella vieraileva avustustyöntekijä tai toinen äärimmäisyys espoolainen kotiäiti. Näitä molempia olen kokeillut.
Oma kultainen keskitieni voi näyttää jostakin toisesta ihmeelliseltä kidutuskokeilulta, kuluttavalta välitilalta tai arjelta, jossa ei tapahdu mitään. Niin erilaisia me olemme.
Äärimmäisyydet eivät tee minua onnelliseksi, mutta ne ovat auttaneet määrittelemään väylääni. Tunnen olevani lähempänä omaa kultaista keskitietäni. Sieltä löytyy tasapaino.
