Kiitos ja Anteeksi (ei mulla sit muuta)

Silloin paistoi vielä aurinko lämpimästi. Juttelimme ystäväni kanssa siitä, mitä tekisimme, jos saisimme tietää, että omaa elämää olisi jäljellä viikko. Yksi viikko.

Mietiskelin ja pohdin. Tunnustelin. Mikä olisi se kaikkein merkityksellisin asia, jonka avulla ottaisin viimeisen spurtin elämässäni? Toisaalta: viimeinen viikko, jonka haluaisin elää niin, että jokainen hetki olisi mahdollisimman täysi ja viipyilevä?

Ottaisin repun selkääni ja lähtisin halaamaan kaikki sellaiset menneisyyden ja nykyisyyden ihmiset, joilla on ollut elämässäni merkitystä. Siinä se oli! Enkä tarkoittanut vain sellaisia ihmisiä, jotka ovat tuoneet pelkkää hyvää elämääni. Vaan myös niitä henkilöitä, jotka omasta näkökulmastaan ovat toimineet parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka itse toimintatapa olisi loukannut minua ja olisin sen seurauksena sulkenut heidät elämästäni.

Minussa heräsi suuri kiitollisuus kaikkia elämäni varrella piipahtaneita tai viivähtäneitä ihmisiä kohtaan. Olen äärimmäisen kiitollinen ihan kaikille siitä, että olen saanut kompastua, itkeä rupisia polviani, tulla lohdutetuksi ja parantaa haavat, ja nousta uudelleen ylös entistä tietoisempana askelistani ja suunnastani. Kyllä, haluasin kiittää heitä kaikkia.

Haluaisin myös pyytää anteeksi. Anteeksipyytäminen onkin toinen juttu. Sanat juuttuvat kurkkuun. Mutta jos aikaa olisi viikko, mitä menetettävää olisi; voinhan paljastaa kaikki heikkouteni ja töppäykseni. Reppu selässä, matkalla seuraavaan paikkaan monista, annan ensiksi itselleni anteeksi törttöilyni. Olen tunaroinut, koska olen parhaani mukaan yrittänyt olla se, joksi haluan tulla; olen etsinyt, kokeillut, kolkutellut, rikkonut ja paennut. Annan anteeksi itselleni, etten ole löytänyt ensiyrittämällä enkä vielä toisellakaan.

Muilta pyydän anteeksi, että he ovat joutuneet olemaan osana etsintääni. He ovat – tavalla tai toisella – olleet avaamassa ovia, mutta en ole aina pitänyt siitä, mitä oven takaa avautuu, ja olen paiskannut oven takaisin kiinni nenää hipoen tai nenän murtaen. Mutta haaste ei ole ollut oven avaajan, ei maiseman vaan etsijän: en ole tiennyt, mitä etsin.

Jos tämä olisi viimeinen elinviikkoni, sanoisin siis kiitos ja anteeksi. Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin kohdata jokaisen ihmisen – edes kerran – ilman pelkoa ja ilman odotuksia. Kun ei olisi enää mitään pelättävää eikä olisi aikaa jäädä odottamaan, voisin vihdoin kohdata ja tulla kohdatuksi sinä, mitä todella olen.

Aurinko ei enää lämmitä kovin tähän aikaan vuodesta. Ystävänikin on toisella puolen maapalloa. Mutta silti ajattelen asiaa uudelleen: miksen aloittaisi heti?


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.