Olen elämänsä agendaa uusiksi kirjoittava, puolimatkalainen mies. Työkseni olen parikymmentä vuotta konsultoinut ja koutsannut ihmisiä erilaisissa organisaatioissa. Tänään kirjoitan nähdäkseni kuka olen.
En tiedä teistä, mutta ainakin itse elävästi muistan ensimmäiset pidemmät matkani auton takapenkillä. Silmät ymmyrkäisenä maailmaa katselevana lapsena. Siskon kanssa rallatellen… ”Onko vielä pitkä matka, koska ollaan perillä…”
Oli mukava päästä liikkeelle, nähdä uusia maisemia ja ihmisiä. Kontattiin takapenkillä, välillä etupenkkien välissä heiluen. Matka oli juhlaa. Ainakin ensimmäisen tunnin verran.
Jossain vaiheessa maisemat alkoivat näyttää samalta. Laulut oli laulettu ja ikkunoista alettiin tähystellä jotain vielä kiinnostavampaa. Jotain uutta.
Sellainen on ihmisen luonto. Se vie pitkälle. Tai tuottaa turhautumista ennen pitkää. Eikö vain? Sille pakonomaiselle etsimiselle ja turhautumiselle löytyy jo paljon jakajia. Siksi kait tämäkin sivusto on syntynyt.
Kun kaikki se, minkä eteen on tehty kovasti töitä ja joka on tuntunut tyydyttävältä, ei enää riitäkään tuomaan mielenrauhaa. Ja tulee se oivallus, joka kysyy ”Oliko tämä tässä? Täytyy olla jotain … enemmän?” Ja sitten kokeillaan jotain muuta. Ja taas ihmisluonto toimii tavallaan. Uuden hakemisesta tulee tarve. Joskus pakkomielle.
Hidastaminenkin voi joskus olla tarve, jolla tavoitellaan jotain sellaista, minkä saavuttaminen ei sittenkään pitemmän päälle tuo sitä mitä odotti. Tyydytystä ja mielenrauhaa.
Mikä neuvoksi?
Hyväksyminen, sanon minä. Maailmamme ja elämämme on tulvillaan mahdottoman tuntuisia ongelmia, joita niin kauniisti haasteeksi kutsutaan. Ja kuitenkin, jos maltamme pysähtyä hetkeen, huomaamme asioiden saavan oikeat mittasuhteet. Varsinkin, jos pystymme hyväksymään olosuhteet juuri nyt sellaisiksi kuin ne ovat.
Pysähtyminen on yksinkertaista. Hengität hetken syvään, rauhallisesti ja kiirehtimättä. Tapaat ihmisen jonka luo voit mennä solmuinesi ja huomaat miten vyyhti aukeaa. Parilla lauseella. Tai löydät ryhmän ihmisiä, joiden kanssa pysähtyessä mieli rauhoittuu. Useimmiten siihen ei tarvita kuin hiljentymistä ja armollisuutta. Itselle.
Vaikka tähtäänkin hetkessä elämiseen ja haluan pitää huomiseni avoinna, niin arvaan, että yksi teema tulee teksteissäni toistumaan. Havahtuminen ja sen jälkeinen siirtymä uuteen olotilaan. Jotkut kutsuvat sitä murrosiäksi, toisille se on keski-iän kriisi.
Tiedä häntä … elämäksi sitä itse kutsuisin. Ja kutsunkin. =)
”Tunnustus..”
Minä rakastan sinua
nuori mies,
jonka
hiljalleen harmaantuvaa peilikuvaa
katselen aamu aamulta
armeliaammin. -jukka-
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Maasta toiseen muuttaminen, matkustelu ja uusien ihmisten kohtaaminen tiivistävät tuntoja. Lukuisat lähdöt, hyväiset, jälleennäkemiset, matkalaukut eteisessä ja viimeiset kahvit Töölönlahdella, opettavat kohtaamaan lähdön tunteita. Sitä, ettei kaikki ole ikuista.
Vaikeita asioita on hyvä harjoitella, jotta tottuu niiden olevan osa elämää. Joskus kun kohtaamani asiat tai omat tunteeni ovat niin raskaita, että niitä on vaikea kohdata tai jopa mahdoton kantaa, ajattelen, että harjoittelen. Harjoittelen tätä oloa, tätä asiaa, sitä, että tällaistakin on. Vaikeiden tunteiden lisäksi sama harjoittelun asenne toimii matkustamisessa, lasten kasvattamisessa, parisuhteessa, vieraan kielen opettelussa tai minkä tahansa uuden tai jopa tutun rutiinin kohtaamisesta. Ei tarvitse osata, tietää, muodostaa ennakkokuvaa, miten jokin menee. Lähtökohtana onkin harjoitus, avoin mieli. Elämä kun kuitenkin on yhtä harjoitusta, halusin tai en.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen entistä enemmän pohtinut myös sitä, mitä haluan elämässä harjoittaa. Mikä on se tärkein asia, mikä minua täällä kantaa. Yhtenä päivänä tajusin, että elämäni tärkein asia on suhde omaan itseeni. En niinkään minä itse, vaan se, miten suhtaudun itseeni. Olenko itselleni lempeä, ankara, rasittava, mariseva – vai armelias ja kärsivällinen. Ja toisin kuin muista ihmissuhteista, itsestään ei myöskään saa lomaa. Omaa persoonaa joutuu sietämään, vaikkei omaa seuraansa kaipaisikaan. Siksi suhdetta omaan itseensä tulee vaalia ja harjoittaa. Sillä mikä parasta, asennetta voi harjoitella. Minä olen mikä olen, mutta suhtautuminen voi muuttua.
Kun ajattelen harjoittelevani, suhtaudun itseeni lempeämmin. Paljon lempeämmin kuin jos ajattelisin, että tämä minun täytyy nyt oppia. Tai miksi en tätä jo osaa. Harjoitteluun sisältyy lähtökohtaisesti se, että kaikki on hyvin jo nyt.Oppiminen ja muutos sen sijaan vaativat jotakin tapahtuvan ennen kuin kaikki voi olla hyvin.
Mutta kyllä asenteen treenaaminen, kuten muukin treenaaminen, voi mennä yli. Silloin sitä kapenee, tuijottaa ja tarkkailee omaa napaansa, vaikka katsetta nostamalla näkisi sadan eri linnun harvinaisen ylilennon. Sitä ei näe, vaan lankeaa ”itsensä kehittämisen” ansaan, asenteen treenaamisen ylikuntoon. Mutta mikä parasta, ylikuntoon auttaa lepo, huomion kiinnittäminen johonkin muuhun – tai sen tajuaminen, ettei tämäkään ole niin vakavaa.
Harjoittelevalla asenteella eläminen on myös muuttanut käsitystäni kokeneesta ja viisaasta ihmisestä. Kokemus ei elämässä, eikä edes työelämässä, ole sitä, että tietää miten asiat ovat ja menevät. Kokemus on sitä, että ymmärtää, että asiat voivat aina olla ja mennä erilailla. Jokainen hetki on eräänlainen uusi harjoitus. Tätä kokemusta ei välttämättä tuo edes ikä. Vaan välillä jopa päinvastoin: lapset tajuavat, etteivät osaa ja omaavat harjoittelevan asenteen. Aikuiset sen sijaan eivät aina edes tajua harjoittelevansa. Tai mikä pahinta, häpeävät myöntää olevansa ensikertalaisia. Vaikka siitä saisi olla ylpeä!
Mitä väliä sillä on, tekeekö harjoitus mestarin. Ei tarvitse tulla mestariksi, eikä miksikään muuksikaan. Harjoitus riittää. Mutta jos välttämättä haluaa joksikin, niin harjoittamalla asennettaan, joka päivä, syntyy harjoituksen mestari.
Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.
On mielenkiintoista alkaa seurata omaa sisäistä puhetta: miten juttelen itselleni, millaisia totuuksia kerron itsestäni ja ympäröivästä maailmasta sekä millaisia arvolatauksia totuuksiini liitän. Tuo sisäinen puhe on usein samankaltaista kuin puhe, jota viljelen ulkomaailmaan, muille ihmisille. Ja lopulta kaikki puhe määrittelee sitä, mitä olen. Kehä on valmis.
NLP:ssä teimme pariharjoituksen, jossa koitimme pienillä sanavalinnoilla muuttaa sisäistä puhettamme (Huom! Jos puhe tekee hyvää, sitä ei kannata muuttaa, eli kannattaa valita jokin itseä soimaava puheenparsi ja tarkastella sitä). Myönsin parilleni, että minä olen kärsimätön.
Kun sanon, että minä olen kärsimätön, lauserakenne sisältää taustaoletuksen, että kärimättömyys on minun perusominaisuuteni, ikuinen ja muuttumaton asiaintila. NLP-termein puhutaan totuuspuitteesta. Jos jokin on, sitä ei voi muuttaa. Mutta jospa alkaisin kertoa itselleni asiasta hieman toisella tavalla?
Jospa sanoisin, että:
Minä ajattelen olevani kärsimätön. Omasta mielestäni olen kärsimätön. Minusta tuntuu, että olen kärsimätön. Joku on joskus joissain tilanteissa sanonut, että olen kärsimätön. Nimitän tätä kärsimättömyydeksi.
(NLP-termein tällaista puhetta kutsutaan maailmankuvapuitteeksi.)
Nyt alkaa jo vaikuttaa ja tuntua siltä, että kärsimättömyys ei olekaan ikuinen tuomioni. En ehkä sittenkään ole kaikissa tilanteissa kärsimätön. Ja toisaalta jos en aina etukäteen soimaisi itseäni kärsimättömäksi, en tuntisi itseäni niin usein epäonnistuneeksi? Ah, happi alkaa jo kulkea paremmin!
Päädyimme keskustelemaan parini kanssa siitä, mikä ero oikeastaan on innokkuudella ja kärsimättömyydellä. Ja että voisiko se, mitä kutsun mielessäni negatiivisella leimalla kärsimättömyydeksi, ollakin eteenpäin liikuttavaa energiaa, joka on äärimmäisen tarpeellista joissain tilanteissa. Kuten Eckhart Tolle sanoo: ”Innon lietsoman luovan toiminnan huipentuessa teoissa on valtavaa kiihkoa ja energiaa.” Ehkä tuo energia on joskus, joissain tilanteissa, ollut jollekin liikaa, ja olen saanut kuulla olevani kärsimätön, ja olen virheellisesti tehnyt siitä olemisen totuuteni.
Jos uskon Rumin sanoja, olen myös äärimmäisen kärsivällinen (joskin nuo hetket ovat usein välähdyksen omaisia), Rumi nimittäin sanoo: ”Kärsivällisyys ei ole istumista ja odottamista, se on ennalta näkemistä. Se on piikin katsomista ja ruusun näkemistä, se on yön katsomista ja päivän näkemistä.”
Oivallus nro 8: Ajatukset ja sanat ovat energiaa, ja ne luovat todellisuutta, eli muuttamalla ajatuksia ja sanoja, voin luoda uudenlaisen todellisuuden.
Vuoden vaihduttua moni meistä tekee itselleen lupauksia paremmasta elämästä. Suuri osa lupauksista liittyy omaan terveyteen, mutta erityisesti myös ulkonäköön. Treenisalit pullistelevat innokkaita ihmisiä, jotka tavoittelevat parempaa elämää, uutta minää ja onnellisempaa tulevaisuutta. Moni lipsauttaa huuliltaan ajatuksen siitä, että sitten kun painan 10 kiloa vähemmän, sitten kun minulla on lihaksia ja sitten kun vain näytän siltä ja tältä, sitten on kaikki hyvin. Sitten olen onnellinen. Sitten elämäni on täydellistä tai vähintäänkin sata kertaa ihanampaa. No höpöhöpö, sanon minä.
Itselle asetetaan niin kovat paineet, että innostus elämänmuutoksesta lopahtaa viikoissa. Sitten onkin helppo syyllistyä ja vaipua sohvalle vihaamaan itseään. Palata vanhaan ja ihmetellä, miksi mikään ei muuttunut.
Ihastuttava kaverini kirjoitti Facebookissaan aloittaneensa uuden vuoden nousemalla vaa’alle. Samaan hengenvetoon hän varoitti meitä muita tekemästä samaa. Hiljattain vaateputiikissa kuulin naisen äänen huikkaavan verhon toisella puolella odottavalle ystävälle, että voi luoja miten mä voin olla näin ällöttävä. Mä en tuu ikinä vaatekauppaan tai ehkä vain jään tänne sovituskoppiin enkä tule ulos. Ja kuinka ollakaan, kopista astahti ulos kaunis nainen, kuka tahansa meistä. Olen myös kysynyt ystäviltäni, mikä heissä heidän itsensä mielestä on parasta. Usein vastaus on ollut hämmentynyt: ai parasta? Kamoon, helpompaa on keksiä huonoja asioita, niitä tiedän heti kymmenen! Olen puuhastellut pitkään yhden unelmani, kirjaprojektin parissa, jonka puitteissa sain tavata 32 upeaa eri-ikäistä naista. Yllätyin, kun toiset heistä omat kuvansa nähtyään kokivat ensin ahdistusta. Minä kun taas näin pelkkää kauneutta, sekä sisäistä että ulkoista. Jokainen heistä oli upea, ihastuttava!
No, helppo se on täältä huudella. Itsekin olen kriittinen omia kuviani kohtaan. Tosin nykyään osaan katsoa kuvistani minuutin alkupaniikin jälkeen myös hyviä puoliani. Ja tiedän toki sen, että itsensä hyväksymisestä on iisiä puhua, toteutus on toki haasteellisempaa. Olen itsekin sortunut arvostelemaan ulkomuotoani peilin äärellä. Kyllä, minäkin olen joskus harkinnut jäädä sovituskoppiin asumaan sitä ennen selluliittejani tuskallisen inhon vallassa puristellen.
Jossakin vaiheessa kuitenkin oivalsin, että tie niin onnellisempaan kuin terveempään, energisempään ja iloisempaankin minään ei käy pelkästään treenisalin kautta eikä erityisesti itseinhon, itsevihan tai itsensä syyllistämisen kautta.
Sen onnellisemman, terveemmän, energisemmän ja iloisemman minän resepti on oikeastaan aika yksinkertainen: itsensä rakastaminen.
Entäpä jos ensi kerralla ahdistuksen puskiessa päälle et soimaisi itseäsi siitä, että farkut puristavat. Katsoisit itseäsi rakkaudella ja sanoisit lempeästi, että olet hyvä ja kelpaat minulle tällaisena. Mutta jos kuitenkin tahdot muuttaa itseäsi, tee se rakkaudella ja lempeästi, ilon kautta. Älä vihaa, syytä tai inhoa, sillä negatiivisuus ei ikinä voi johtaa myönteiseen lopputulokseen. Mitä enemmän itseä mollaa, sitä rankemmin omaa itsetuntoa painaa alas. Itselleen on syytä olla yhtä hyvä, ihana ja rakastavainen kuin muillekin maailman ihmisille.
Kehu siis itseäsi päivittäin ja mieti mieluummin hyviä puolia kuin huonoja. Kun keskityt hyvään, hyvä lisääntyy. Kun vahvistat vahvuuksiasi, heikkoudet hiipuvat. Puhu itsellesi kuin rakkaille ihmisille ympärilläsi. Nimeä päivittäin vähintään kolme kohtaa, joista niin henkisessä kuin fyysisessä itsessäsi pidät, minä voin aloittaa: Pidän siitä, että minulla on vahvat jalat, suuret siniset silmät ja olen iloinen ja myönteinen luonne. Oho! Tuli neljä! Sinäkin huomaat, että se on itse asiassa helppoa, kun vain pääset alkuun. Kun keskityt hyvään itsessäsi, alat pian huomata enemmän myönteisiä asioita. Luotsaa itseäsi tietoisesti kohti hyvää oloa. Pysähdy rauhassa kuuntelemaan, minkälaisia asioita sydämelläsi liikkuu. Huomioi itseäsi. Anna ajatusten tulla ja mennä, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Älä jää vellomaan epäkohtiin. Turhan valittamisen sijaan ala toimia. Ja nyt on oivallinen hetki siirtyä myös sinne treenisalille!
Yksi onnellisemman sinun, minun ja meidän salaisuuksista on se, miten itseemme suhtaudumme. Kun sinä rakastat itseäsi, sen ihanan tunteen nostattama hyvä energia välittyy myös ympäristöösi ja samalla muutat maailmaa. Muutat maailmaa olemalla oma, ihana itsesi.
Katselin Joulun välipäivinä dokumenttia simpanssitutkijasta, hyväntekijä Jane Goodallista. Äkkiä sain huomata, että olin jälleen inspiraation iskemä. Ei meinannut uni tulla silmään. Jälleen kerran tajusin kuinka paljon kuka tahansa voi tehdä, jos vain haluaa ja minkä tahansa asian puolesta haluaa. Itse haluan tehdä työtä eläinten ja luonnon hyvinvoinnin puolesta. Montaakaan juttua ei ole mitä en ole niiden eteen valmis tekemään. Päivittäin menee aikaa etsiessä uusia väyliä ja keinoja saadakseni varsinkin eläinten äänen kuuluville.
Olen elämässäni tavannut monia hyvin inspiroivia ihmisiä, mutta kaikkein inspiroivimpia ovat ne ihmiset, jotka jo tekevät eläinten puolesta asioita konkreettisesti. Näistä haluan erityisesti mainita hevostaito-opettaja Randy Abernathy (www.randyabernathyhorsemanship.com ), The Gentle Barn rescue ranchin perustaja ja omistaja Ellie Laks (www.gentlebarn.org ) ja koirakouluttaja Victoria Stilwell (http://positively.com/). Nämä ihmiset ovat niitä, joita olen seurannut lähimmin ja päässyt heidän kanssaan tekemään yhteistyötä ja ennen kaikkea olen saanut oppia heiltä.
Palatakseni tuohon tunteeseen, jonka Goodallin dokumentti herätti, on se oikeastaan tämän blogin pointti. Olen monesti sanonut voivani vaikka lyödä vetoa, että suurin osa ihmisistä kokee tuollaisia samanlaisia tunteita joskus elämässään. Jokaisella ne heräävät hiukan erilaisista asioista, joillekin se voi olla vaikka moottoripyörä toisella taidenäyttely jne. Tunne kuitenkin on melko lailla samankaltainen, uskallan väittää. Sinulle tulee palava halu vaikkapa pompata keskellä yötä sängystä ylös ja avata tietokone ja alkaa tutkia netistä myytäviä moottoripyöriä tai taidetta. Itselleni tuli valtava määrä uskoa siihen, että oma unelmani ”Farmi”, josta kerron myöhemmin, on todellakin toteutettavissa oleva unelma, idea ja tavoite.
Saatuani inspiraation, se on kuin polttoainetta, jolla voisi elää syömättä, juomatta tai nukkumatta muutaman päivän. Voin kuitenkin levollisin mielin sulkea silmät ja antaa unen tulla kun se on tullakseen. Miksi en sitten pompannut ylös ja lähtenyt tuumasta toimeen heti, etsiäkseni uusia keinoja tai tapoja unelmani edistämiselle. Siihen on helppo selitys. Minun ei tarvitse nousta ylös, koska tiedän varmuudella, että inspiraatio on vielä aamulla tallella ja tulen tekemään sen eteen jotakin heti kun olen seuraavan kerran hereillä.
Kuinka paljon meillä olisikaan ihmisiä jotka voivat sanoa toteuttaneen unelmiaan, jos he toimisivat samalla tavalla, inspiraation ohjaamina. Suurin osa ihmisiä jää unelmiensa kanssa ensinnäkin yksin tai eivät yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä niiden eteen ja sen jälkeen on helpompaa jättää tekemättä yhtään mitään. Oma neuvoni, jonka olen oppinut yhdeltä opettajistani Bob Proctorilta; tee aina se mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Olipa se puhelinsoitto, sähköpostin lähettäminen, kirjallisuuden hankkiminen tai ihan mitä tahansa. Etsi joku joka on jo tehnyt saman asian tai jotain muuta vastaavaa, mielikuvituksella ei ole rajoja. Sinun ei tarvitse tietää kaikkea eikä toteuttaa asiaa kerralla, ensimmäinen askel riittää. Kukapa se sanoikaan, ”tuhannen mailin matka alkaa yhdellä, ensimmäisellä askeleella”, oli todellakin oikeassa. Minä tiedän, kun aamulla herään, tulen sen ensimmäisen askeleen ottamaan.
Toivon todella, että sinä teet samoin seuraavan kerran kun inspiraatio iskee. Kysyin aikanaan Bob Proctorilta, että entäpä sitten kun pelottaa, ei uskalla soittaa puhelua tai ei uskalla puhua jollekin ihmisille, joka voisi ratkaisevasti auttaa asiassani? Hänen vastauksensa ei ollut se mitä odotin, mutta sisäistettyäni sen, elämässäni ei ole koskaan sen jälkeen ollut ylipääsemättömiä esteitä. Hän vastasi minulle, mitä ikinä oletkaan tekemässä, tee se sitten peloissasi, jos sinua pelottaa. Anteeksi mitä? Olin aluksi ymmälläni, mutta hän selitti, että on itse jo yli 70 – vuotias ja edelleen kohtaa pelottavia asioita päivittäin, mutta hän tekee silti mitä täytyy, päästäkseen haluamaansa lopputulokseen.
Olen tässä elämäni varrella tehnyt useamman kerran asioita, jotka ovat aluksi tuntuneet mahdottomilta. Noudattaen Proctorin ohjetta, tehden asioita välillä ns. puntti tutisten. Olen todellakin kokenut huikeita asioita. Olen saanut tavata ihmeellisiä ihmisiä ja nähnyt maailmassa ne paikat joista eniten olen koko elämäni haaveillut.
Paljon on edelleen tehtävää ja nähtävää. Sanonkin, jos jokin asia on olemassa miksi en jotain tekisi, se on se tunne juuri silloin kun tekemisen aloittaa tai pääsen niin pitkälle että ajoittain tekemisen taakka tuntuu melkein sietämättömän painavalta. Sanon myös, että syy sille miksi tehdä asioita joita teen, on se tunne, joka tulee heti sen jälkeen kun on valmista, onnistunut! Sitä tunnetta ei oikeastaan voita mikään, se on ehdottomasti parasta huumetta mitä ihminen ikinä voi kokeilla tai kokea.
Uskon vahvasti tunteiden voimaan, inspiraatioon yhtenä näistä. Uskon, että inspiraatio on annettu meille ihmisille suurella tarkoituksella! Voimme seurata sen ääntä tai jättää seuraamatta. Sanoisin kuitenkin, että jokainen joka sitä seuraa tulee tekemään monesta unelmastaan totta. Ihmiset saattavat monesti tehdä pilaa muista ihmisistä, jotka vaikkapa osallistuvat henkilökohtaisen kasvun seminaareihin. Minun mielestäni nämä ovat mahtavia mahdollisuuksia pitää inspiraation liekki elossa ja saada se roihuamaan oikein kunnolla.
Mitä Goodallin dokumentti sitten herätti minussa, on hautunut jo jonkin aikaa, vuosia. Siitä on kirjoitettu lehdissä haastatteluissani, puhun siitä aina ja kaikkialla ja kaikille jotka vain haluavat kuunnella. Aamulla herätessäni tiesin, että se mitä minun pitää tehdä on jakaa unelmani niin laajalle ihmisten tietoisuuteen kuin mahdollista. Muutamassa päivässä se onkin levinnyt hurjaa vauhtia. Varsinainen työ on vielä edessä ja mietinkin tässä, mikä on se seuraava askel. Se saattaa olla jotain hyvin pelottavaa, mutta kuten sanottu, tulen sen tekemään siitä huolimatta ja juuri siksi. Tämän tekstin alaosassa on suora linkki unelmani ”Farmin” Facebook-sivulle, käythän sieltä lukemassa lisää.
Tähän loppuun haluan kiittää vielä kerran noita ihmisiä, jotka tuolla alussa mainitsin, Randya, Ellieta ja Victoriaa. He ovat saaneet kiitokseni myös suoraan totta kai. Olen oppinut heiltä mm. sitkeyttä, lempeyttä, hyväksyntää, johdonmukaisuutta ja ennen kaikkea Rakkautta! He ovat todellinen esimerkki siitä, mitä voi saada aikaan, kun tekee sitä mikä on oma elämän tarkoitus ja intohimo!
On todella paljon muitakin ihmisiä, jotka elämässäni vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet, uskomattomia tiennäyttäjiä, ystäviä, opettajia ja rakkauden suurlähettiläitä, unohtamatta edellisessä blogissa kirjoittamistani eläimistä. Toivon, että teillä kaikilla on mahdollisuus löytää itselleen esikuvia ja tiennäyttäjiä elämäänsä, heitä todella tarvitsee, jokainen.
Maailmanloppu ei tullutkaan, on siis edelleen jatkettava elämän pohtimista ja ihmisenä kasvamista. Mitä lupauksia teit uudelle aikakaudelle? Laihdutat jälleen? Teet vähemmän töitä? Muistat isovanhempia vähän useammin, edes joskus? Teet kotiruokaa ainakin kerran viikossa? Käyt illalla aikaisemmin nukkumaan? Annat aikaa lapsille?
Itse olen tehnyt yhden lupauksen. Ajatukseni tästä lupauksesta nousee niistä lukuisista keskusteluista, joita olen saanut ihmisten kanssa viimeisen puolen vuoden aikana käydä. Olen löytävinäni yhden yhteisen inhimillisen kysymyksen: onko minulla lupa kuunnella sydämeni ääntä? Kysymys on myös itselleni akuutti ja ajankohtainen. Minä lupaan kuunnella sydämeni ääntä tästä päivästä alkaen.
Cheek laulaa: ”Jos mä oisin sä, mä pysyisin mun vierellä…”. Aika mahtavat sanat. Monet ihmiset elävät elämäntilanteissa, jotka eivät tunnu oikeilta, hyviltä eikä itsen näköisiltä ja silti eletään ja ollaan olosuhteissa, joissa ei ole hyvä olla.
Jos oikein sisintään tutkailee, uskon, että moneen olosuhteeseen tyytymisen taustalta löytyy pelko. Mitä jos joudun loukkaamaan jotakuta? Mitä jos seuraava työpaikka ei vastaakaan odotuksiani? Mitä jos häviän rahallisesti? Mitä jos itse hajoan, tunnen surua ja tuskaa? Millaisen tuomion toisilta ihmisiltä saan?
Seisonko itseni rinnalla, jos annan elämäni rakentua näiden kysymysten varaan? Kuka sanelee elämäsi säännöt? Missä minä olen, missä on minun elämäni? Missä olen minä, rohkea ihminen, joka itse luo oman elämänsä? Voisinko rakentaakin elämäni seuraavien kysymysten varaan:
Mitä tekisin, jos en mitään pelkäisi?
Miten rakkaus tässä tilanteessa toimisi?
”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Rakkaus lähtee itsestä, täyttää sydämen ja laajenee. Mitä rakkaus tilanteessasi tekisi, jos oikein rakastaisit itseäsi? Millainen olisi sellainen elämä, jossa rakastaisit itseäsi, muita ihmisiä ja oikeastaan koko elämää? Kun on kysynyt itseltään nämä kysymykset, voi lähteä miettimään, miten lähtee tavoittelemaan omaa onneaan. Kirjaa toiveesi paperille, askartele aarrekartta, pistä haaveesi ajatuksen avulla tilaukseen ja sanoita ääneen sitä, miltä elämäsi kohta näyttää. Elä unelmasi todeksi jo etukäteen, lähetä rakkauden ajatuksia uusiin tuuliisi ja tulet huomaamaan: maailmankaikkeus järjestää eteesi kaiken, mitä haluat ja paljon enemmän.
Perjantaina 21.12.12 talvipäivänseisaus pysäytti ajan hetkeksi. Jos astrologeihin on uskominen, olivat maapallo, linnunrata ja aurinko hieman klo 13:n jälkeen keskenään asetelmassa, joka toistuu noin 26 000 vuoden välein. Tuota hetkeä sanotaan kosmisten ihmeiden hetkeksi.
Joogisesti uskotaan, että samalla vanha ajanjakso päättyi ja uusi alkoi. Vielä jonkin aikaa olemme keskellä muutosta, siirtymässä ”kalojen ajasta vesimiehen aikaan”. Päämääränä on avoimuus ja jakaminen. Avainsanoja uudelle ajalle ovat tietoisuus, informaatio ja energia.
Kuten aina muutoksen keskellä, seurana on rutkasti epävarmuutta. Toiset eivät huomaa mitään erityistä, mutta herkimpiin kaikki tämä vaikuttaa. Monet inspiroituvat, jotkut tuntevat pelkoa. Tietoa on tarjolla koko ajan enemmän, mikä tuo mukanaan myös kaoottisuutta ja monimutkaisuutta. Halusimmepa tai emme, joudumme jatkuvasti ottamaan lisää vapautta – ja vastuuta.
Jokainen uusi sukupolvi on intuitiivisempi ja herkempi vastaanottamaan informaatiota. Kaikista tarjolla olevista viesteistä on löydettävä ne itselle olennaiset. Niinpä on entistä tärkeämpää tietää mitä tahtoo, mikä tekee minulle hyvää ja miten käytän kaikkea ympärillä olevaa tietoa viisaasti. Se, että joku muu saa jotakin, ei ole minulta pois. Rikkauksia on ylen määrin.
Kundaliinijoogassa toistetaan tälle ajan viittä ohjetta. Ne ovat sutria eli ikään kuin lankoja, jotka sitovat yhteen hetket, ihmiset ja tapahtumat.
Tunnista, että toinen henkilö olet sinä. Meissä kaikissa on paljon samaa. Älä tuomitse ihmisyyttä. Ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla: hyväksy se ja pidä huolta omasta käytöksestäsi. ”Jos et näe jumaluutta kaikissa, et näe sitä missään.”
On olemassa keino päästä jokaisen esteen läpi. Kun tarpeeksi haluaa, pääsee läpi harmaan kiven. Eikä tämä tarkoita päänsä hakkaamista, vaan mahdollisuuksien kuulemista ja havaitsemista. Uusia mahdollisuuksia on tarjolla jatkuvasti. Intuitiota kannattaa oppia kuulemaan.
Kun on aika, aloita ja paine väistyy. On turha jahkailla ja antaa mahdollisuuksien lipua ohitse. Kun aika on oikea, kannattaa stressaaminen lopettaa ja toimia. Saavuttaakseen mitä tahansa, on sen eteen tehtävä töitä. Sellaista elämä on.
Ymmärrä myötätunnolla tai ymmärrät ajan väärin. Ymmärrys ja yhteys lähtee sydämestä. Yhteyttä sydämeen kannattaa vaalia.
Värähdytä maailmankaikkeutta ja maailmankaikkeus raivaa polkusi. Kun jotakin oikeasti tarvitset, löydät tiesi sen luo. Järki ei sinne välttämättä osaa ohjata, mutta sydän osaa. Kun antaa, saa. Se on luonnonlaki.
Kauniita asioita…mutta miten?
Jokainen tavallaan. Ymmärrys, intuition kuuleminen, tahdonvoima, myötätunto tai kiitollisuus kasvavat harjoituksen myötä. Ainakin meditaatiossa piilee suuri voima.
Joogaopettaja Shiv Charan Singhin sanoin, ”älä odota mitään, mutta ole valmiina kaikkeen”. Elämä on täynnä ihmeitä.
Hyvää vuodenvaihdetta ja onnellista alkua uudelle vuodelle!
Mitä yhteistä on Lady Gagalla, Gandhilla ja postinjakajalla? Varmuudella voin sanoa, että jokaisella on kuusi perustarvetta jotka ohjaavat heidän elämäänsä. Oletan myös, että jokainen heistä täyttää työssään jollain tasolla osallistumisen tarvettaan.
Jokainen muita auttamaan ja itsestä jakamaan pyrkivä ihminen täyttää tekemisellään osallistumisen tarvetta, muiden rinnalla. Vaikka Gaga:n voi olettaa toimivan vahvasti myös merkityksellisyyden tarpeen ohjaamana, löytää hänen sanoituksista, haastatteluista ja taustoistaan myös pyrkimyksen kapinoivaan, henkisesti inspiroivaan ja opettavaan sanomaan, hänen uskomustensa mukaisesti.
Minulta kysyttiin kerran luennolla sitä, miten erottaa ohjaako auttamista todella osallistuminen vai merkityksellisyys. Vastasin, että usein ne kulkevat käsi kädessä. On silti eri asia auttaa muita saadakseen siitä palautetta ja auttaa muita koska kokee sen oikeaksi ja tekee sen palautteesta riippumatta. Usein nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä ja osallistumisen voisi sanoa olevan myös hyvä tapa kokea merkityksellisyyttä.
Jokaisella ihmisellä on sisäinen tarve myös pyyteettömästi itsensä ulkopuolelle suuntautuvaan toimintaan. Jokainen meistä löytää tapansa kantaa kortensa kekoon. Osallistuminen voi tapahtua toimimalla oman perheensä, ystäviensä, yhteisönsä tai koko maailman hyväksi. Siinä missä toinen kokee auttavansa eduskunnassa, saattaa toinen auttaa maailmaa meditoimalla kotona ja lähettämällä positiivista värähtelyään meidän kaikkien hyväksi. Joku taas kantaa naapurilleen postin aamulla.
Kuten muidenkin tarpeiden, myös osallistumisen kohdalla säännöt voivat olla kestämättömiä. Jos osallistumisen säännöt edellyttävät toimimista oman hyvinvoinnin kustannuksella, toiminta ei ole kestävää pitkässä seurannassa. Vääristyneet säännöt voivat aiheuttaa myös sen, että toimintamme on rakentavan sijasta tuhoisaa, tästä löydämme lukuisia esimerkkejä kautta maailman historian. Yhden osallistuminen voi olla toiselle väkivaltaa.
Monet onnellisuuden tutkijat paikantavat syvällisen onnen kokemuksen löytyvän juuri siitä, että todella antaudumme ohjautumaan ja toimimaan meitä suurempien asioiden puolesta. Motivaation tutkijat paikantavat voimakkaan vipuvarren löytyvän siitä kun löydämme tavan toimia paitsi itsemme, myös meille tärkeiden ihmisten puolesta. Kukaan on tuskin vielä koskaan muuttanut maailmaa vain itsensä vuoksi.
Monien kokemus osoittaa, että kun osallistuminen ei ole enää itsen ja oman merkityksen rakentamista, löytää arvaamattomia voimavaroja, täyttymystä ja myös syvemmin merkitystä toimistaan.
Asiat näyttäytyvät erilaisina kun niitä katsoo isommasta mittakaavasta. Arjen haasteet menettävät helposti merkityksensä kun elämää katsoo siitä perspektiivistä, että olemme täällä myös toisiamme varten.
Näkökulman todenperäisyydellä ei ole merkitystä, sillä sen tuo joka tapauksessa enemmän voimavaroja, selkeyttä ja hymyä elämään.
Kurkkaa Aaron uutuuskirja Rohkea elämä, joka kertoo rohkeudesta elää omannäköistä elämää.
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa, aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.
Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.
Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.
Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.
Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.
En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.
Mikä vuosi! Päästin irti taakasta, joka rajoitti minua elämästä. Ja sitten elin ja muutuin ja asetuin uuteen ympäristöön. Koin ihmeitä, joita en olisi saanut kokea, jollen olisi päästänyt irti vanhasta.
Ja sitten suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.
Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.
Meille ihmisille äärimmäisen hyödyllinen työkalu on lokerointi. Kun lokeroimme vaikkapa musiikkia, sosiaalisia statuksia tai mielipiteitä, meidän on helpompi käsittää ja käsitellä noita asioita. Poliittiset puolueet, musiikin ja elokuvien genret, uskontokunnat, tiede- ja ajatussuuntaukset ja monet muut asiat ovat esimerkkejä arjessa usein kohtaamistamme lokeroista, joista monilla on toki paikkansa ja etunsa.
Olemme arjen ahkeria lokeroijia, joskus tosin liiankin ahkeria. Jos tietyt piirteet ja tuntomerkit täyttyvät, meillä saattaa olla mielessämme jokin valmis lokero toisille ihmisille, kokemuksillemme ja meitä ympäröiville ilmiöille. Lokerointi ja luokittelu ovat onneksi ja autuudeksi monimutkaisessa maailmassamme, mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Heti, kun alamme lokeroida jokaista aistiemme kautta havaittavaa informaationhippusta, ja muodostamme mieleemme tiukkoja lokeroita, alkavat toimenpiteen hyödyt peittyä siitä syntyviin haittoihin. Tiukka ja jämpti lokerointi kaventaa maailmankuvaamme ja voi synnyttää meille putkinäön.
Pian olemme umpiossa, meistä on tullut jääräpäisiä yhden totuuden ja parin periaatteen ihmisiä, joiden leuka vääntyy vääryyksistä väärälleen. Nuo vääryydet ovat kaikkea sitä, mitä maailmassa tapahtuu suosimiemme lokeroiden ulkopuolella tai inhoamiemme lokeroiden sisäpuolella.
Meiltä on kadonnut ominaisuus ottaa avosylin vastaan sitä erilaisuutta, mitä maailma meille päivästä toiseen tarjoaa. Meiltä on kadonnut halu ja osaaminen ymmärtää lokeroidemme ulkopuolisia asioita. Emme ymmärrä, jos ystävä hehkuttaa maailman mielettömyyttä, koska putkinäkömme ja lokeroidemme muodostamien linssien avulla näemme vain kapean ja ahtaan maailman. ”Mikä tässä muka on niin mieletöntä?”, saatamme pohtia.
Ahtaassa tilassa on pakko hidastaa. Taannoin käydessäni Vietnamin Ho Chi Minh Cityn lähellä Vietkongin aikoinaan kaivamassa Cu Chi -tunneleissa, oli noita tunneliverkostoja ahdasta ja ahdistavaa taivaltaa. Tahdin oli oltava hidas. Sen sijaan vaikkapa Porin Kirjurinluodolla lenkkeillessäni tila on vapaa ja voin juosta sydämeni kyllyydestä.
Yliannostellun lokeroinnin tuottaman mielen ahtauden välttäminen on erinomainen avain mielettömään arkeen. Ahkerille lokeroijille yksi harvoja toimivia reseptejä on elämän hidastaminen. Liikaa lokeroimatta elävälle ja elämän upeutta avosylin vastaanottavalle kaiken tuon upeuden fiilistely tuo uskomatonta voimaa, eikä mitään reseptejä tarvita.
* * *
Kirjoittaja Jani Wahlman opiskelee Porissa kauppatieteitä ja pian myös humanistisia tieteitä, kirjoittelee Porinoita-blogia (http://porinoita.blogspot.fi/) sekä häärii kaikenmoisissa projekteissa ja fiilistelee elämän mielettömyyttä.
Joulun kunniaksi vielä jotain… Tässä hyvä lisä tai vaihtoehto perinteisille laatikoille; kehittelemäni ihana Punajuurilaatikko!
Herkullista joulua kaille!
Punajuurilaatikko
1 kg punajuuria
2 dl kuohukermaa
1 dl vettä
3 munaa
½ tl ruususuolaa
1 rkl siirappia (tai hunajaa)
½ – 1 sitruunan mehu
1 tl muskottia
ripaus mustapippuria
½ – 1 pkt aurajuustoa (voi jättää hyvin myös pois)
voita
Keitä punajuuret vedessä pehmeiksi. Laita ne kylmään veteen ja hiero kuoret niistä pois (helpompaa kuin veitsellä kuoriminen). Raasta tai soseuta punajuuret (itse soseutin). Lisää muut aineet ja kaada seos voilla voideltuun vuokaan ja laita päälle muutama voinokare. Paista 200 asteessa ensiksi noin 50 min. Laske lämpö 150 asteeseen ja anna hautua kunnes koostumus on mielestäsi sopivaa.
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Huomasin pudonneeni palkintoansaan. Sellaiseen, jossa vastuu ulkoistetaan ja ajatellaan, että joku näkee ja palkitsee omassa elämässä koetut kärsimykset, uhraukset ja vaivan. Sellaiseen, jossa sorrutaan ajattelemaan, että seuraava vaihe elämässä on parempi, helpompi, sen sijaan että etsisi juuri tästä hetkestä hyvää. Tämä sama palkintoansa, johon nuorempana hairahdin, mutta josta luulin jo päässeeni. Tämä sama palkintoansa eli edelleen vahvasti, myrkytti ajatteluani huomaamattomasti.
Mutta tämäkin ansa on sitkeä. Sekin vaatii sitä, että tarkkailee omia olemassaolonsa vaikuttimia, ei ulkoista vastuuta ja jaksaa olla kärsivällinen. Mutta kun aina ei jaksa.
Seuraavana päivänä, yhden flussaisesti nukutun yön jälkeen istun tyttäreni kanssa sohvalla. Hän juo pillillä maitoa, tuttipullo on jäänyt historiaan. Hän kasvaa, puhuu kahta kieltä ja hänen paras ystävänsä on vietnamilainen. Muovikuusi vilkkuu, kotikaaos ei häiritse. Joulupyhinä flunssakin saa parantua rauhassa. Tajuan, että tässä se palkinto on. Tämä hetki, edes liikenteen melu ei häiritse. Kaikki se, mikä arkeeni kuuluu. Se, että olemme onnistuneet edes jotenkin sopeutuneet elämään vieraalla maalla.
Tekeminen ja oleminen ovat itsessään palkintoja, ei se, että niistä pitäisi seurata jotakin merkityksellisempää. Oman elämän tekemisen – ja myös tavan jolla on – on hyvä olla sellaisia, jotka ovat jo valmiiksi itselle merkityksellisiä. Tässä nykyhetkessä, ei seuraavassa elämässä eikä välttämättä edes huomenna. Vaan juuri nyt.
Ja lisäksi, on itsestä kiinni, näkeekö tässä hetkessä palkinnon piirteitä (jos niitä ylipäätään haluaa nähdä), vai putoaako ansaan ja langettaa vastuun palkinnon antamisesta jollekin muulle, ulkopuoliselle.
