Onko vielä pitkä matka, koska ollaan perillä?

Olen elämänsä agendaa uusiksi kirjoittava, puolimatkalainen mies. Työkseni olen parikymmentä vuotta konsultoinut ja koutsannut ihmisiä erilaisissa organisaatioissa. Tänään kirjoitan nähdäkseni kuka olen.

En tiedä teistä, mutta ainakin itse elävästi muistan ensimmäiset pidemmät matkani auton takapenkillä. Silmät ymmyrkäisenä maailmaa katselevana lapsena. Siskon kanssa rallatellen… ”Onko vielä pitkä matka, koska ollaan perillä…”

Oli mukava päästä liikkeelle, nähdä uusia maisemia ja ihmisiä. Kontattiin takapenkillä, välillä etupenkkien välissä heiluen. Matka oli juhlaa. Ainakin ensimmäisen tunnin verran.

Jossain vaiheessa maisemat alkoivat näyttää samalta. Laulut oli laulettu ja ikkunoista alettiin tähystellä jotain vielä kiinnostavampaa. Jotain uutta.

Sellainen on ihmisen luonto. Se vie pitkälle. Tai tuottaa turhautumista ennen pitkää. Eikö vain? Sille pakonomaiselle etsimiselle ja turhautumiselle löytyy jo paljon jakajia. Siksi kait tämäkin sivusto on syntynyt.

Kun kaikki se, minkä eteen on tehty kovasti töitä ja joka on tuntunut tyydyttävältä, ei enää riitäkään tuomaan mielenrauhaa. Ja tulee se oivallus, joka kysyy ”Oliko tämä tässä? Täytyy olla jotain … enemmän?” Ja sitten kokeillaan jotain muuta. Ja taas ihmisluonto toimii tavallaan. Uuden hakemisesta tulee tarve. Joskus pakkomielle.

Hidastaminenkin voi joskus olla tarve, jolla tavoitellaan jotain sellaista, minkä saavuttaminen ei sittenkään pitemmän päälle tuo sitä mitä odotti. Tyydytystä ja mielenrauhaa.

Mikä neuvoksi?

Hyväksyminen, sanon minä. Maailmamme ja elämämme on tulvillaan mahdottoman tuntuisia ongelmia, joita niin kauniisti haasteeksi kutsutaan. Ja kuitenkin, jos maltamme pysähtyä hetkeen, huomaamme asioiden saavan oikeat mittasuhteet. Varsinkin, jos pystymme hyväksymään olosuhteet juuri nyt sellaisiksi kuin ne ovat.

Pysähtyminen on yksinkertaista. Hengität hetken syvään, rauhallisesti ja kiirehtimättä. Tapaat ihmisen jonka luo voit mennä solmuinesi ja huomaat miten vyyhti aukeaa. Parilla lauseella. Tai löydät ryhmän ihmisiä, joiden kanssa pysähtyessä mieli rauhoittuu. Useimmiten siihen ei tarvita kuin hiljentymistä ja armollisuutta. Itselle.

Vaikka tähtäänkin hetkessä elämiseen ja haluan pitää huomiseni avoinna, niin arvaan, että  yksi teema tulee teksteissäni toistumaan. Havahtuminen ja sen jälkeinen siirtymä uuteen olotilaan. Jotkut kutsuvat sitä murrosiäksi, toisille se on keski-iän kriisi.

Tiedä häntä … elämäksi sitä itse kutsuisin. Ja kutsunkin. =)


”Tunnustus..”
Minä rakastan sinua
nuori mies,
jonka
hiljalleen harmaantuvaa peilikuvaa
katselen aamu aamulta
armeliaammin.
-jukka-


 

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.