Kävin kesällä kokeilemassa parisalsaa. Jännitti. En ollut koskaan aiemmin ollut paritanssitunnilla. Osallistujia oli tunnilla paljon ja vaihdoimme paria muutaman minuutin välein. Ilmeisesti minua jännitti sen verran paljon, että yksi partnereistani neuvoi ystävällisesti: ”Älä purista mun kättä. Pidä kiinni ihan rennosti.” Eikä siinä vielä kaikki – sen lisäksi minun piti antaa miehen viedä! Siis minun, modernin naisen, joka on pärjännyt vallan mainiosti ilman miehen ohjausta tähänkin asti. Kiitos vaan, osaan minä pyörähdellä itsekin!
Ehkä en oppinut tuona päivänä vielä salsaamaan, mutta oivalsin hienon metaforan sukupuolirooleista. Toki paritanssi rinnastettuna parisuhteeseen on jo jonkinmoinen klisee, mutta tällaiselle aikoinaan ahkerasti yökerhoja kolunneelle ikisinkulle se oli avartava kokemus (tähän asti tanssiminen kun oli ollut lähinnä sitä, että olimme hytkyneet discoissa tyttöporukalla ringissä käsilaukkuasetelmamme ympärillä).
Parisalsakokemukseni oli hyvää jatkoa sille, mitä olin pohtinut jo tuoreessa Sinkun elämää -kirjassani: ovatko nykynaiset liian vahvoja? Me olemme itsenäisiä, emmekä enää samalla tavalla tarvitse miestä kuin ennen. Meillä on vapaus toteuttaa itseämme niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Etenkin työelämässä olemme raivanneet tiemme maskuliinisten arvojen kentällä ja tehneet tiettäväksi, että nainen pystyy siihen mihin mieskin. Työelämän kilpailun ja vaatimusten vuoksi naisen on ollut pakko olla vahva ja pärjätä.
Toisaalta siitä, mistä on etua töissä, ei välttämättä ole plussaa parisuhteessa. Ehkä olisikin syytä miettiä, mitä pidämme vahvuutena? Hyvin usein erehdymme luulemaan, että se on kovuutta, sillä vahvuus liitetään useimmiten maskuliinisiin ominaisuuksiin, kuten dynaamisuuteen, aktiivisuuteen, itsevarmuuteen ja päättäväisyyteen. Myöskään tasa-arvon ei pitäisi tarkoittaa sitä, että naisten tulisi olla samanlaisia kuin miehet. Minäkin luulin nuorempana, että vahvuutta ja tasa-arvoa olisi se, että nainen saa pokata miehiä baarista jos huvittaa, ja juoda vaikka miehet pöydän alle, koska myös meillä on siihen oikeus. Mutta se, mihin meillä on oikeus, ei välttämättä ole meille hyväksi.
Osaako nykynainen tunnistaa ja arvostaa omaa feminiinistä vahvuuttaan? Todellinen naisellinen vahvuus on nimittäin viisautta, lempeyttä, joustavuutta, hedelmällisyyttä ja aistillisuutta. Se ei ole pakottavaa voimaa, vaan uutta luovaa energiaa. Sitä suurin osa miehistäkin tuntuu kaipaavan naiselta. Etenkin jos mies on itse maskuliininen, hän ei halua maskuliinista naista. Silloin hänelle ei jää tilaa toteuttaa omaa miehisyyttään, sillä parisuhteeseen tarvitaan sopiva yhdistelmä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, jotta se toimii. Jos minäkin olisin päättänyt lähteä viemään salsapartneriani, niin siinä tanssissa olisi tullut kipeitä varpaita, venähdyksiä ja irronneita olkavarsia, kun me molemmat olisimme koettaneet riuhtoa toista omaan suuntaan. Tarvitaan vastapareja, yin ja yang. Jokaisessa ihmisessä itsessään on jo feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, yin ja yang. Missä suhteessa niitä on kussakin, on yksilökohtaista.
Uusien roolien etsimistä
On hienoa, että nykyisin sukupuoliroolit ovat joustavat, ja naiset saavat olla vahvempia ja miehet herkempiä verrattuna perinteisiin sukupolirooleihin. Kuitenkin, koska enää ei ole olemassa selviä ”sääntöjä”, tulee deittaillessakin eteen hämmentäviä tilanteita, kun emme ole varmoja esimerkiksi siitä, kuka maksaa treffeillä tai kenen kuuluu tehdä aloitteita. Kun haastattelin sinkkuja kirjaani varten, moni miehistä sekä myös naisista oli sitä mieltä, että sillä ei ole väliä. Itsekin olin aikoinaan ylpeä siitä, että sain maksaa oman osuuteni treffeillä, mutta nykyisin osaan arvostaa sitä, jos herrasmies haluaa tarjota ensimmäisellä kerralla jotain ja ylipäänsä osoittaa oma-aloitteisuutta. Yleensä kaikki naiset olivat samaa mieltä siitä, että jos jo viestittelyn alussa mies osoittaa, että naisen pitäisi lähteä viemään keskustelua eteenpäin, mielenkiinto lopahtaa.
Jotta nainen voisi olla feminiininen, miehen tulee vastaavasti olla riittävän maskuliininen. Jos taas mies ei pysty olemaan riittävän jämäkkä, täytyy naisen ottaa ohjat käsiinsä. Toki jokaiselle vakalle löytyy kantensa. On naisia, jotka mielellään olevat parisuhteessa dominoivampi osapuoli, ja he kyllä löytävät miehen, jolle se sopii. Mutta on myös naisia, jotka jossain vaiheessa kyllästyvät olemaan vahvoja ja jättävät miehen, josta ei ole riittävästi vastusta – ellei se tyssää jo treffailuvaiheeseen. Moni nainen kaipaa vähintään alitajuisesti miestä, joka vie. Jonka kädestä voi pitää hellästi kiinni, koska tähän voi luottaa, ja joka pyörittää itsevarmasti niin, että askeleet natsaavat keskenään. Molemmat hoitavat oman osuutensa vastapareina niin, että tulokseksi saadaan kaunista ja aistillista salsaa. Tai tangoa. Tai vaikka humppaa – jokaiselle oman maun mukaan.
Huomasin, että pitäessäni tanssipartnerini kädestä ihan rennosti kiinni, tanssi sujui helpommin. Ei ole kuitenkaan helppoa antautua ja päästää irti kontrollista, johon nykynaisena on tottunut. Parisuhteen kannalta kannattaakin miettiä, millainen nainen tai mies haluaa itse olla. Se määrittää sen, millaisen kumppanin todennäköisesti löytää rinnalleen. Kannattaa myös heittää romukoppaan se ajatus, että vaikka naisena näyttäisi itsestään pehmeämmän puolen, se olisi heikkoutta. Todellinen naiseus ei ole heikkoutta, vaan viisasta herkkyyttä ja tunneälyä. Ja vain vahvat uskaltavat näyttää herkkyytensä.
