Istun elokuvateatterin hämärässä pehmeällä penkillä, nautin salin taianomaisesta ilmapiiristä ja virittäydyn parin tunnin ajaksi filmin vietäväksi. Pidän siitä, että elokuvateatterissa on mahdollista eläytyä täysin seuraamaan tarinaa, keskittyä ilman mainoskatkoja ja käyntejä jääkaapilla. Tällä kertaa mukanani ei ole edes popcorneja muista eväistä puhumattakaan, mitkä nekin toisinaan kuuluvat osaksi elokuvissa istumisen nautintoa. Tässä mummoiässä ei niin väliä noista herkuista, tunnelma riittää. Sitten valkokangas alkaa elää:
MOONLIGHT…
Kaikesta uutisoinnista ja median kirjoittelusta huolimatta minulla ei ole elokuvasta muuta tietoa, kuin että se on mustien näyttelijöiden tähdittämä, kertoo nuoren pojan kehitystarinan ja että se valittiin vuoden 2016 parhaaksi elokuvaksi. Olen jättänyt arvostelut lukematta, sillä haluan kokea omakohtaisesti tämän elokuvan herättämät tunteet. Painaudun istuimelle mukavasti, odotukseni ovat korkealla.
Chironin, huumeita käyttävän yksinhuoltajaäidin kanssa kasvavan, koulukiusatun lapsen ja teini-iässä homoksi osoittautuvan nuoren tarina ei jätä kylmäksi, päinvastoin. Vaikka elokuvassa kerrottu tarina ei ole mikään elämä-on-ihanaa -juttu, koen että sisimmältä sanomaltaan se on lämmin ja toivoa herättävä. Ihmisissä on paljon hyvää ankeiden elämänympyröiden keskelläkin. Herkäksi vetää, kun turvaton pieni koulupoika saa aikuisen ystävän ja isähahmon huumediilerinä toimivasta isosta mustasta miehestä. Tämä ymmärtää pojan tilanteen, kenties siksi että on itse kokenut samaa lapsuudessaan.
Itkuni ei ole kaukana, kun isähahmo kertoo pojalle inhonneensa omaa äitiään, mutta kaipaavansa nyt, kun äitiä ei enää ole. Kovin koskettava on myös kohtaus, jossa Chiron tunnustaa koulukaverilleen itkevänsä toisinaan niin, että voisi muuttua vedeksi. Mikä vertaus!
Miten onnistuneen hienovaraisesti tässä filmissä kuvataankaan ihmisyyden eri puolia. Arjen kovuudesta ja toimeentulohuolista huolimatta on keskinäistä huolenpitoa, ystävyyttä ja anteeksiantoa. Homoseksuaalisuutta tuodaan esille alleviivaamatta, suorastaan silkkihansikkain. Tarinan myötä katsojassa herää toivo, itse asiassa varmuus siitä, että hyvä voima on sittenkin pahuutta vahvempi, se kulkee eteenpäin kaiken ilottomuudenkin keskellä. Pienet positiiviset hetket elävät ihmismielessä ja pulpahtavat esiin elämän käänteissä; tulevat käyttöön juuri oikeaan aikaan.
Istuessani autossa matkalla kotiin elokuvan jälkeen, kuulostelen olotilaani. En oikein ensin tiedä, mitä minussa tapahtuu. Jotain tapahtuu, jotain myönteistä! Sitten alan havaita, että asennemuureihini syntyy isoja aukkoja. Olen luullut olevani varsin avoin ja vailla muureja. Mitä vielä, sisälläni taitaa olla kokonainen muurien jatulintarha! Tämän elokuvan tarina tuntuu kuitenkin menevän yhä syvemmälle esteitä raivaten. Tunnen avartuvani, ymmärrys ihmisten erilaisuutta kohtaan lisääntyy ja tunnen lapsenomaista iloa siitä.
Moonlight on koskettanut. Kiitos!
