Kirjoittaja Mea Sinersaari on joogaopettaja ja teologiaopiskelija, jota kiehtoo kysymykset ihmisenä olemisesta ja ymmärtämisen rajoista.
Syvimmät totuudet tässä elämässä ovat usein kaikkein suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ne ovat niitä lauseita, jotka olemme kuulleet satoja kertoja, mutta joita emme silti ole koskaan pysähtyneet kuuntelemaan. Ne sanat ovat liian lähellä vaikuttaakseen enää, ehkä liian tuttuja tai liian kipeitä. Yksi tällainen lausahdus on minulle ollut yksin armosta.
Tajusin, etten ole koskaan ymmärtänyt tämän opin radikaaliutta. Olen kasvanut luterilaisuuden läpäisemässä kulttuurissa, käynyt rippikoulun, kuullut nämä sanat kymmeniä kertoja, mutten silti koskaan kysynyt niiden merkitystä omassa elämässäni. Mutta nyt, kun uskallan tarkastella näitä sanoja lähemmin kuin koskaan ennen, huomaan, kuinka ääni mielessäni palaa kysymään minulta uudelleen ja uudelleen:
Koska viimeksi pysähdyit keskelle kipeintä pelkoasi kelpaavuudestasi ja riittämättömyydestäsi, ja pehmenit sen ajatuksen edessä, että kaikki tapahtuu lopulta yksin armosta.
Koska viimeksi hellitit hieman itseruoskinnastasi epäonnistuessasi ja muistutit itseäsi siitä, että tekosi vievät vain puolimatkaan, ja sen jälkeen kaikki on riippuvaista yksin armosta.
Koska viimeksi luovuit ylpeydestäsi onnistumisen hetkellä, annoit sen mennä ja lämmittelit sen sijaan paljon suuremmassa rakkaudessa: Tämäkin on totta yksin armosta.
Koska viimeksi katsoit rehellisesti kaikkea suorittamistasi, pyrkimistäsi ja kontrolloimistasi, ja uskalsit kannatella tätä ihmettä: Kaikki tapahtuu todella, todella yksin armosta.
Uskalla siis tänään nähdä radikaali tavallisen takana. Kohtaa jokin oppi, sellainen jonka olet aina tiennyt mutta et koskaan kuunnellut, ja näe se uusin silmin. Ja kun tämän satumaisen alkemian avulla itsestäänselvä muuttuu ihmeelliseksi, voit ehkä mielessäsi kuulla, kuinka joku naurahtaa: Tämäkin, rakkaani, yksin armosta.
