Katselen uutta sohvaani. Se on naapurin vanha, marjapuuron värinen. Suuri, muhkea ja kulunut.
Tiedätkö, mitä on manifestointi? Se on suunnilleen sitä, että saat mitä tilaat. Mietin, miksi en saanut sitä mitä tilasin. Halusin sohvan Vepsäläiseltä. Vanha rakas sohvani, joka oli kulkenut kanssani ensimmäisestä kodistani alkaen, alkoi käydä pieneksi. Emme mahtuneet siihen enää. Tarvitsin suuremman sohvan.
Sain suuremman sohvan, mutta se ei tullut uutena, vaan kuluneena ja käytettynä.
Mietin muita asioita, joita olen halunnut, mutta en ole saanut.
Ensimmäiseksi tulee mieleen nuoruudenrakkaus. Olimme monta vuotta yhdessä, sitten erosimme ja sotkimme asiat niin, ettemme voineet palata yhteen. Vuosien ajan poikaystävä tuli uniin. Aamulla minulla oli häntä kirvelevä ikävä. Suhde oli muuttunut mielissämme, todennäköisesti eri syistä, mahdottomaksi.
Kun tuli se päivä, ettei suhde ollutkaan enää mahdoton, jouduin tekemään valinnan, etten halunnut häntä enää. Aikaa oli kulunut muutama vuosi, olimme kasvaneet eri suuntiin. Siinä lähellä oli tuttu ja rakas ihminen, mutta jo vieraaksi muuttunut. En voinut haluta häntä enää. Ovi oli jo kiinni.
Sitten tulee mieleen avioero. En halunnut avioeroa, en missään nimessä halunnut sitä. Revin itseni rikki vastustamalla sitä. Kun nyt katson taaksepäin, en osaa kuvitella minkälaista elämäni olisi, jos emme olisi eronneet.
Erosta alkoi versoa iso joukko asioita, jotka toivat minut tähän, missä olen nyt. Elämästä ja minusta punoutui esiin jotain uutta. Jotain, mikä ei koskaan olisi voinut syntyä, jollen olisi eronnut. Jollen olisi eronnut menemällä rikki. Tuntuu, kuin kaikella, jokaisella ikävällä yksityiskohdallakin, olisi ollut tarkoituksensa.
Ajattelen taas nuoruudenrakkautta. Jos emme olisi eronneet, tai jos olisimme voineet palata yhteen ajoissa, olisin perustanut hänen kanssaan perheen pienessä kotikaupungissani. Mutta me erosimme, minä muutin Helsinkiin ja rakastuin ensin sosiologiaan ja sitten sosiologimieheen, josta tuli suuri rakkauteni. Hän, josta sitten erosin särkyneenä.
Joskus tuntuu suurelta vääryydeltä, ettei saa jotain, mitä haluaa. Nuoruudenrakkaus oli monien vuosien ajan haikeasti mennyttä. Avioero tuntui pitkään katkeralta. Kun katson elämäni tapahtumia kauempaa, niiden viisaus näyttäytyy uudessa valossa. Suljettu ovi johti kulkemaan toisaalle – ja juuri siellä toisaalla oli se kauneus, jonka äärelle minun kuuluikin kulkea.
Joskus juuri suljetut ovet viitoittavat tien sinne, minne on hyvä kulkea. Suljetun oven edessä seistessä se tuntuu pahalta, mutta kun nostaa katseensa, voi nähdä jotain ihan uutta. Ja siitä uudesta voi avautua jotain kauniimpaa kuin osasi suljetun oven edessä kuvitellakaan. Kun vain suostuu katsomaan, ja näkemään. Luopuu yrityksistä ohjata ja kontrolloida elämänsä jokaista yksityiskohtaa.
Marjapuuron värinen nuhjuinen vanha sohva. Yhtäkkiä muistan, mitä itse asiassa oikeastaan toivoin. Toivoin uutta sohvaa. Toivoin sitä Vepsäläiseltä, kävin katsomassakin yhtä. Toiveessani oli mutta. Pieni ongelma. Kuopukseni on vielä pieni ja tahmainen. Hyppii rasvaisena, hiekkaisena ja suklaakeksi kädessä sohvalla. Pilaa sisustuksen rennolla ranneliikkeellä. Kun toivoin uutta sohvaa, mietin, miten suojelisin kallista hienoa sohvaani nykyiseltä elämäntilanteeltani. Jollain tavalla olisi parempi, ettei hieno sohva tulisi ihan heti.
Taisin siis sittenkin saada juuri sitä, mitä tilasin.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happinessin Blogeissa. Sieltä löydät myös kaikki vanhemmat kirjoitukseni.
