Entä jos sinun ei tarvitsekaan palautua paremmin? – Palautumisessakin voi unohtua se olennaisin kysymys

Suorittamiseen kohdistunut katse ei lepää koskaan. Horisontti, jonka suorittajan katse näkee, ei ole laaja tai aina edes kokonainen, vaan alati tarkentuva. Se näkee keskeneräisyyden ja yksityiskohdat. Se kiinnittyy tehtävään, tavoitteeseen, aikatauluun ja määränpäähän. Se arvioi etäisyyttä ja vauhtia. Se tarkistaa, josko pitäisi mennä nopeammin.

Horisontti ei ole se, mikä muuttuu. Tapamamme katsoa sitä, on olennainen.

Sama maisema voi näyttäytyä keskeneräisyyksien listana tai kokonaisuutena, jossa tapahtuu paljon sellaista, mitä ei tarvitse saada aikaan. Horisontti ei pyydä suorittamaan itseään kohti. Se ei mittaa vauhtia, palkitse etenemisestä tai muutu saavutukseksi.

Ehkä juuri siksi kauas katsominen voi joskus tuntua vaikealta ihmiselle, joka on oppinut kohdistamaan katseensa aina kohti seuraavaa saavutettavaa.

Kun vauhdista tulee mittari

Moni on oppinut säätelemään oloaan tekemisen kautta. Sisällä poltteleva levottomuus sammutetaan toimeen ryhtymällä, vaikka sen taustalla olisi uupumuksen aikaansaama väsymys. Vapiseva epävarmuus puetaan tekemisen haarniskaan, vaikka se kaipaisi rinnalleen myötätuntoa ja rohkaisevia sanoja. Riittämättömyys saa suorittajan aktivoitumaan ja kiristämään tahtia, sillä eteenpäin menemällä, tekemällä, on aikaisemminkin suoriuduttu.

Hallitsemattomuus on helpompi ottaa haltuun suunnitelmilla, tavoitteilla ja rutiineilla. Ja kyllä: tekeminen voi antaa hetkeksi kokemuksen hallinnasta. Vauhtihan kertoo, että ollaan menossa eteenpäin.

Vähitellen tästä samasta vauhdista voi tulla myös mittari omalle arvokkuudelle. Kuin salakavalasti se kietoo keho-mielemme uskomuksiin siitä, että:

Jos jaksan, olen hyvä.
Kun saan aikaan, olen tärkeä.
Ainakin etenen, joten olen oikealla tiellä.
Ja jos pysähdyn, jokin minussa saattaa alkaa kysyä, olenko enää riittävä.

Silloin levosta tulee vihollinen.

Kun kehon kuuntelusta tulee uusi suoritus

Hyvinvointia tavoitellessa voi käydä niin, että sama suorittamisen logiikka kulkee mukana. Opetellaan palautumaan paremmin. Optimoidaan unta, rakennetaan täydellistä päivärytmiä, harjoitellaan hengittämistä, läsnäoloa ja rauhoittumista.

Eikä tässä ole mitään vikaa. Jos unen priorisointi lisää hyvinvointia, se on tietenkin hyvä asia. Mutta suorittamisen ja optimoinnin kulttuurissa on vaarana, että hyvinvoinnistakin tulee yksi uusi asia, joka pitäisi osata oikein. Yksi uusi alue, jossa pitäisi onnistua.

Silloin tärkein kysymys saattaa jälleen jäädä kysymättä: Mitä keho todella tarvitsee? Mitä minä todella tarvitsen?

Ei se, mitä pitäisi tehdä, tai mikä olisi tehokkain tapa palautua. Ei se, mikä veisi nopeimmin kohti parempaa oloa, vaan mitä juuri nyt tarvitaan.

Keho ei aina pyydä lisää

Keho ei välttämättä tarvitse uutta strategiaa. Se ei aina tarvitse enemmän liikettä, parempaa suunnitelmaa tai tehokkaampaa palautumista.

Joskus se tarvitsee yksinkertaisesti lepoa. Joskus ruokaa, tanssia, unta tai lämpimään vilttiin kääriytymistä. Toisinaan liikettä ilman tavoitetta. Joskus toisen ihmisen läheisyyttä. Joskus tilaa ja hiljaisuutta. Joskus luvan olla hetken täysin hyödytön.

Kehon viesti ei välttämättä kulje mieleen selkeänä ajatuksena. Keho viestii aistimuksin ja tuntemuksin: väsymyksenä, levottomuutena, pääkipunam painona rinnassa, kiristyksenä hartioissa tai hätänä silloin, kun tekeminen loppuu. Mutta jos katse on jatkuvasti suunnattu seuraavaan, näitä viestejä on vaikea kuulla. Silloin keho voi joutua huutamaan sen, mitä se oli kuiskinut jo kauan.

Horisontti ei vaadi saavuttamista

Siksi horisonttiin katsomisessa lepää olennainen viisaus.

Se muistuttaa katseesta, joka ei tarvitse kohdetta. Katse saa levätä – ja kun katse lepää, se voi rauhoittaa koko kehon. Katse saa havainnoida kokonaisuutta. Kenties juuri silloin silloin se alkaa nähdäkin laajemmin, enemmän.

Horisontin laidalla tapahtuu koko ajan kymmeniä pieniä asioita. Jotkut niistä liikkuvat omalla painollaan ilman ohjaamista, ilman suorittamista, ilman että niitä tarvitsee saada tapahtumaan. Kaikkeen ei tarvitsekaan vaikuttaa.

Kenties samaa voi harjoitella elämässä – kaikkea ei tarvitse muuttaa projektiksi tai ratkaista. Kaikelle ei tarvitse asettaa tavoitetta, sillä arvomme ei katoa silloin, kun vauhti katoaa. Keho ei muutu vähemmän arvokkaaksi, kun se väsyy. Ihminen ei tarvitse suoritusta ollakseen jonkin arvoinen.

Kun katse saa levätä horisontissa, jossa – ilman suoritusta tai hengitysharjoitusta – hengitys saa aivan itsekseen luvan hidastua, ilman että sitä tarvitsisi harjoitella tai muistuttaa.

Se tapahtuu silloin, kun ei tarvitse tietää, mitä seuraavaksi. Se tapahtuu, kun keholle annetaan mahdollisuus kertoa, mitä se tarvitsee – ennen kuin mieli ehtii päättää, mitä pitäisi tehdä.

Horisontin äärellä palaamme hetkeen. Asetamme itsemme paikkaan, jossa ei tarvitse ansaita oikeutta levätä.

Paikkaan, jossa ei tarvitse olla vauhdissa ollakseen matkalla.

Paikkaan, jossa ei tarvitse saavuttaa mitään voidakseen olla riittävä.