Pohjakosketus – epätoivo
Kun istuin katkaisuaseman aulassa 20 vuotta sitten odottaen, että promillemääräni laskisi sen verran, että minut voidaan ottaa hoitoon, olin siihenastisen elämäni raunioilla. Olin vuosia odottanut, että joku tai jokin itseni ulkopuolelta tulisi ja pelastaisi minut. Elämä oli jo pitkään ollut selviytymistä. Tein kaikkeni vältelläkseni pelkoja, ahdistusta ja häpeää, joita päihteidenkäyttöni ja läheisriippuvuuteni aiheuttivat.
Olin ollut tässä kohdassa jo aiemmin. Minulle oli annettu jo yksi mahdollisuus ja olin menettänyt sen. Pitkän hoitojakson seurauksena olin päättänyt, että koska olen nuori, akateemisesti koulutettu nainen, en voi olla alkoholisti.
Toiveikkuus herää
Nyt olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta minun ei tarvitsisi enää juoda. Muistan sen, kun minulle alkoi tulla ensimmäisiä kokemuksia siitä, että myös minulla on mahdollisuus selvitä. Vähä vähältä vertaistuen ja radikaalin elämän- ja asenteenmuutoksen kautta aloin ymmärtää, etten ollut toivoton tapaus. Toiveikkuus alkoi hiipiä elämääni vaivihkaa sen kautta, että kuulin ihmisten selviytymistarinoita ja pysyin itse raittiina päivä päivän jälkeen.
Muistan, kun olin ollut kolmisen kuukautta raittiina, kävelin kadulla ja yhtäkkiä minut valtasi käsittämätön ilon ja rauhan tunne. Se ei tullut mistään itseni ulkopuolisesta asiasta, vaan se kumpusi sisältä, jostain ytimestä. Tämä yksittäinen kokemus antoi minulle toivoa siitä, että haastavat mielentilat eivät tule olemaan elämässäni pääroolissa ikuisesti.
Vähä vähältä aloin uskaltaa tuntea ja käsitellä myös haastavimpia tunteita. Näin ne alkoivat pikkuhiljaa hellittää. Aloin kokea ajoittain uudenlaista, toiveikasta vapautta.
Toipumisusko ja toivo kannattelevat toipumisessa
Kun on tutkittu sitä, mikä saa ihmiset irti riippuvuuksista ja pysymään toipumisen tiellä, niin yksi tärkeimmistä tekijöistä on usko toipumiseen. Toipumisuskoon on sisäänrakennettuna toiveikkuus. Se on ollut minulle se elämänlanka, johon olen voinut turvautua synkällä hetkellä.
”Asioilla on tapana selvitä”, minulle sanottiin, kun itkin elämäntuskaani muiden toipuvien olkapäitä vasten. Näin on käynyt. Edelleen tässä kohtaa elämää olen usein ihmetyksestä yllättynyt, kun asiat, jotka näyttävät aivan solmuun menneiltä, yhtäkkiä avautuvat ja selviävät.
Toivo auttaa minua selviämään elämän vastoinkäymisistä. Se antaa minulle sisäistä voimaa ja inspiraatiota. Kun työskentelen mielen luontaista kielteistä vinoumaa vastaan, toiveikkuus on yksi selkeimmistä keinoista vaimentaa mielen sisäisen ankeuttajan ääni.
Toivo ilmenee mielen joustavuutena niissä tilanteissa, kun toimin tavoilla, jotka ovat haitallisia itselleni. Jokainen päivä ja jokainen hetki on mahdollisuus aloittaa alusta. Jos en löydä toivoa sisältäni, saan sitä kanssakulkijoilta, kunhan va1n uskallan ja osaan pyytää apua.
Toivolla on ollut ja on edelleen toipumisessani hyvin keskeinen tehtävä. Tämän vuoksi haluan jakaa sitä toivoa, mitä olen itse kasvuprosessini ja vertaistuen kautta saanut myös sinulle lukijani. Siitä tämän blogin nimi.
Asioilla on tapana selvitä.